elämä kusee, yllätys?

On jotenkin tosi surullista, kun mulla tulee yleensä mieleen kirjoittaa blogiin vain kun menee huonosti. Toisaalta se on tosi huojentavaa, on aina jokin paikka minne purkaa. Syksyn preli lähenee, samoin kirjoitukset. Minulla oli pitkästä aikaa lauantaina paniikkikohtaus, tosi paha sellainen. Pienimuotoisia lyhytkestoisia paniikkikohtauksia on välillä ollut, mutta en ole antanut niiden lannistaa. Nyt kuitenkin oli ihan toinen juttu. Kävin kotona pe-la yön ja lauantaina kahvipöydässä tuli jostain puheeksi äidin ja isän ensitapaaminen. Olen tiennyt sen päällisin puolin jo vuosia, mutta vasta nyt sain kuulla koko tarinan. En ole koskaan kuullut sellaista rakkaustarinaa, tai siis olen kuullut siirappisempiakin, mutta en kenestäkään noin läheisestä. Illalla join muutaman tyttökaverin kanssa viiniä ja kerroin heille kyseisen tarinan, ja hekin ihmettelivät miten tuollaista oikeasti voi olla ja miten vanhempieni rakkaus kukoistaa edelleen niin voimakkaana. Kun kaverini olivat lähteneet, päädyin lähellä olevaan taloon ryyppäämään kavereiden kanssa. siellä sitten jossain kohtaa tulin ajatelleeksi kirjoituksia sun muuta paskaa. Jotenkin paineet kasvoivat mitä enemmän sitä ajattelin, ja mietin vain miten vähän olen saanut luetuksi ja kuinka ne menevät suorastaan vituiksi. Johtopäätöksenä päädyin vain ajattelemaan kuinka kaksi toisiaan noin paljon rakastavaa ihmistä on saanut aikaan kaksi näin, no, surkeaa ja saavuttamatonta jälkeläistä. Toinen ei herää synttärikahveille klo 17 ja toinen vain ahdistuu omasta olemisestaan ja on kiittämättömin aikaavievin rahaavievin turhauttavin huoltanostattavin lapsi päällä maan, joka haluaa oikeasti vieläkin vain olla olematta. Tänä lukuvuonna minulla on ainoa mahdollisuus näyttää mihin pystyn, koska rehtori ei anna minun jäädä enää neljänneksi vuodeksi lukioon... En saa enää toista mahdollisuutta. Joko pääsen keväällä ylioppilaaksi tai sitten en pääse ollenkaan. SE JOS JOKIN AHDISTAA!

Lauantain jälkeen paniikkikohtauksia on ollut useita päivittäin. olen ollut tällä viikolla yhden oppitunnin koulussa. Ei taida tulla lakkia...

"paluu arkeen"

Taas kerran viimepostauksesta on kulunut jo miltei kuukausi. Koulu alkoi ja elämä kääntyi taas jyrkänteen reunalle. Ahdistaa joka päivä, enemmän tai vieläkin enemmän. Kolmannen terapia vuoden kelan tukien saaminen on vaakalaudalla, lääkkeiden syönti unohtuu.

Eristäytyminen omaan huoneeseen ja keittiöstä kantautuvien äänien loppumista odotellen en uskalla mennä syömään. En halua että ihmiset näkevät että syön. Se saa minut tuntemaan itseni heikoksi, vaikkei kukaan edes tiedä että minulla on vielä näitä mietteitä. Olen laihtunut pari kiloa, mutta se ei vielä näy. En vain yksinkertaisesti jaksa käyttää eforttia ruoanvalmistukseen. Syödessäni leukani väsyy jo muutaman palan jälkeen.

Koulun eteen pitäisi tehdä niin paljon. Minkäs minä sille voin että olen tyhmempi kuin muut. Muutaman tunnin koulupäivän jälkeen menen vain suoraan nukkumaan, hyvinä päivinä herään aamulla tekemään murto-osan läksyistä. Jätän kaiken viimetippaan.