ero.

Vajaa kolme viikkoa hiljaiseloa blogin puolella, ja saman mittainen tauko syömisten ja kaiken muunkin suhteen. Nämä kolme viikkoa olen viettänyt suurimmaksi osaksi kännissä, kyllä, lopetin tipattoman päivän kuluttua viimeisimmästä postauksesta.

Syy mun romahtamiseen on ero, joka tuli aika yhtäkkiä. En jaksa jaaritella sydänsuruista sen enempää, koska olen päässyt vihan ja katkeruuden vaiheeseen, vaikka toki suru on edelleen mukana. Oon vaan niin vihainen itselleni, miten mä taas annoin itseni luulla, että joku voisi musta välittää, miten mä saatoin antaa tämän tapahtua jälleen kerran. Nyt on niin tyhmä olo, että ei ole tosikaan.

Kävin vaa'alla kolme päivää sitten, eikä paino onneksi ollut palannut aivan niin korkealle kuin se oli tammikuun alussa, vain pari kiloa olen kuronnut takaisin. Tällä hetkellä ei vain ole niinkään ajankohtaiselta tuntuvaa ajatella syömisiä niin tarkkaan, kunhan saisin jotenkin edes normi rutiineista kiinni. Nukkumisesta ei tule mitään, lintsaan koulusta enemmän kuin käyn siellä, pilaan viimeisetkin kaverisuhteeni.

Varmaan seurausta juomisesta, mutta itsetuhoiset ajatukset ovat palanneet rytinällä. En ole sortunut viiltelemään, vaikka terä on monta kertaa painoutunut ihoa vasten valmiina paluuna menneeseen. Monena aamuna herätessäni olen asunnollani vain miettinyt, kuinka kauan kestäisi, että joku tulisi kämpilleni ja löytäisi minut sieltä kuolleena, ja kuka se olisi. Kuvittelen erinäisten ihmisten reaktioita kuullessaan uutisen poistumisestani, kuka olisi iloinen, kuka ei niin iloinen.

Lopetin kaljan juomisen tunti sitten, koska aamulla pitää olla ajokunnossa enkä aio mennä enää nukkumaan. Yksi aamutunti, sitten on onneksi vapaata iltaan saakka.

edes hetken verran ylpeä.

Ehkä saan olla ainakin tänä yhtenä päivänä ylpeä itsestäni. En ole syönyt tänään mitään (kahvia tosin muutaman kupin juonut) ja lähdin kuin lähdinkin kävelemään, vaikka hetken harkitsin vain jääväni sohvalle katsomaan Pasilaa ja pelaamaan sudokua.

En ole paljoa kävellyt tässä kaupungissa muutakuin keskustassa, enkä halunnut lähteä vain kiertelemään ympäriinsä ja palata samoja jälkiä takaisin. Katselin google mapsista hyvän lenkin, jonka pituuden kuitenkin aliarvioin, ajattelin sen olevan vajaan viiden kilometrin luokkaa. Kyseinen reitti oli kuitenkin 9,59km pitkä! Kiersin vielä tutulle tielle päästessäni pidempää kautta, sillä halusin kävellä yhden sillan yli (ei siitä sillasta kuitenkaan kovin hyviä muistoja ole, olen joskus viiltänyt ranteeni auki sillä sillalla, ja ambulanssireissuhan siitä lopulta tuli...)

Tällä kertaa halusin käyttää jotain kännykän urheilu sovellusta, koska halusin tietää, onko kyseinen reitti potentiaalinen reitti tulevaisuudessa. Huomaa kunnon laskeneen, sillä tuohon matkaan minulta kului miltei kaksi tuntia 😅 , kaloreita matkalla kuitenkin paloi 278kcal. Tästä on nyt kuitenkin hyvä lähteä parantamaan kävelytahtia! Yhteensä kävelystä on tänään koitunut 337kcal palanutta läskiä, ja lähes 16 000 askelta.

Heti kämpille päästyäni laitoin saunan päälle, sillä olin lenkin jälkeen ihan hiessä. Syynä siihen taitaa kuitenkin pohjimmiltaan olla kerrospukeutumisessa, puin kerrankin kunnolla vaatetta päälle, ja jo kilometrin jälkeen oli kuuma.

(kerrankin ihan oikea ihminen thinspona, 

Taylor Momsen on muuten yksi pitkäaikaisimmista "idoleistani")

rehtori, kuraattori ja kissaitku.

En taaskaan tiedä, miten tämä on mahdollista, mutta paino nousi taas... 62,5kg, vaikka eilisen kalorit jäi alle 300kcal! Päätin pitää paastopäivän, koska tänään ei ole töitä. Eilen en lähtenyt kävelemään, koska lunta satoi todella paljon ja tuuli sai sen sattumaan iskeytyessä kasvoille. Tänään AION lähteä kävelylle, mutta vasta illalla pimeän jälkeen.

Otin perjantaina yhteyttä koulun rehtoriin, ja selitin tilanteeni ryhmätyön ja sen esittämisen suhteen, sekä ehdotin tapaamista jotta voisin selkeyttää tilannetta paremmin. Tämä päivä sopi rehtorille, joten nyt olen taas asunnollani koulukaupungissani. Pienen paniikin jälkeen onnistuin nousemaan autosta ja laahustamaan rehtorin kansliaan, ja edessä olikin ikävä yllätys. Samaan huoneeseen tunki kuraattori, joka on kiteytettynä hyvin ikävä ja ymmärtämätön ihminen. Hän luulee olevansa avuksi, mutta saa minut typerillä ehdotuksillaan edelleen ahdistuneemmaksi. Ihan kuin istuminen luokan edessä olisi yhtään sen helpompaa kuin seisominen, sehän vain korostaa huonouttani, jos muut seisoisivat ja minä istuisin vieressä...

Huonoja ehdotuksia tuli kyllä toisestakin suunnasta, rehtori ehdotti tällaisiin tilanteisiin sitä, että kuvaisin oman osuuteni etukäteen, ja se katsottaisiin sitten tunnilla, siis mitä helvettiä?!?! Oman ääneni kuuleminen pääni ulkopuolelta ja itsensä näkeminen keskellä täyttä luokkahuonetta kuulostaa vielä vastenmielisemmältä ajatukselta kuin luokan eteen meneminen. Tosin rehtori oli jutellut kyseisen kurssin opettajan kanssa, ja hänen suhtautumisensa muuttui tietenkin täysin... Opettajan mukaan esitelmän pitäminen ei ole kriteeri kurssin suorittamiseksi välttämättä, ja siihen on muitakin vaihtoehtoisia keinoja.

Onneksi kyseistä kurssia ei ainakaan enää toteuteta minun täällä oloni aikana, joten "joudun" tekemään kurssin itsenäisesti. Nyt minulla on vielä ainakin perjantaihin asti aikaa tehdä matikan tehtäviä ennen koetta. Taidan kuitenkin kysyä opettajalta, pitääkö tehtävät palauttaa koepäivänä, kun jaksoa on jäljellä kokeen jälkeen kuitenkin vielä viikko. Tämän kurssin tehtävät eivät onneksi ole kovin vaikeita, joten pääsen vähintään läpi kokeesta, arvosanalla ei ole minulle kovinkaan paljon merkitystä.

Kotoa oli niin kamala lähteä. Kun hyvästelin kissani, purskahdin jälleen itkuun niinkuin aina. Ilman tuon otuksen olemassaoloa en varmaan kävisi koskaan kotona, tai enintään kerran kuukaudessa.

Vielä tähän loppuun, eräs blogini seuraaja on perustanut oman sh-aiheisen blogin, ja hänelle oli okei linkata hänen bloginsa tänne:

https://wellrealitysucks.blogspot.com/?view=classic

paino oli pettymys, innostuin kävelystä.

En melkein vieläkään usko, että lähdin oikeasti eilen kävelemään, ja kävelinkin vähän pidemmän lenkin kun oli tarkoitus. Kävelin yli kymmenen kilometriä, ja lähdin heti palattuani töihin. Viimeisen puolen tunnin aikana töissä heikotti vähän, mutta se meni nopeasti ohi. poltin eilisen aikana yli 500kcal, eli eiköhän kaloreiden väärin laskeminen tullut tasoitettua.

Tänään paino oli pettymys, 62,3kg, mitä helvettiä tapahtui, miks mun paino nousee... Tiedän kyllä että painon vaihtelu on normaalia, mutta se on todella turhauttavaa. Söin aamulla jälleen kaksi keitettyä valkuaista (31,5kcal), yhden maissikakun (19kcal) sekä kupin kahvia (2,6kcal). Aion syödä päivällä jälleen riisinuudeleita (194,4kcal) ja illalla rasvatonta mansikkarahkaa (73,5kcal)
= 321kcal.

Päätin lähteä tänäänkin kävelemään, en tosin ihan yhtä pitkälle reissulle. Ventit on lopussa, ja tavanomaisen autolla ajelun sijaan päätin käydä lähihuoltoasemalla jalan. Matkaa tulee noin viisi kilometriä, mutta on kai se parempi kuin ei mitään. Pyysin äitinkin mukaan, joten tällä kertaa ei kuunnellakaan sh musiikkia.

Ajattelin alkaa kävelemään vähän useammin, varsinkin nyt kun on lunta, lumisessa säässä on niin mukava kävellä. Tuumasin, että kävisin kävelemässä ainakin niinä päivinä kun ei ole töitä, sillä silloin ei muuten tule liikuttua kämpiltä juuri mihinkään. En halua painostaa itseäni mihinkään himoliikkumiseen, en koe olevani vielä siihen valmis. Varsinkin työpäivinä olen usein niin uupunut, että jos pitäisi jotain lihaskuntoa tehdä, luistaisin siitä luultavasti muutamassa päivässä, ja siitä aiheutuisi turhaan lisää mielipahaa.

laskin kalorit väärin...

En ole sortunut mihinkään ylimääräiseen kotona, vaikka eilen meinasin vanhasta tottumuksesta napata juustosiivun leipätarvikkeiden ollessa pöydällä. Pääsin eilen seuraavaan välitavoitteeseen, aamupaino oli 61,9kg, eilisen kalorit 403kcal.

Tänään en ajattelemattomuudessani muistanut ottaa aamulla painoa, enkä uskaltanut jälkeenpäin astua vaa'alle. Tänään olen aamulla syönyt kaksi keitetyn kananmunan valkuaista (31,5kcal) sekä yhden maissikakun (19kcal). Noin tunti sitten söin rice snakc potin (330kcal) jonka kalorit olin laskenut väärin, enkä sitten enää avaamisen jälkeen kehdannut jättää syömättä, kun äiti oli keittiössä. En halua syödä tämän takia iltapalaa, joten tämän päivän kalorit 380,5kcal.

Onneksi äiti käski minun imuroida, joten sain edes vähän noista kaloresta pois, lisäksi menen illalla töihin. Tämä on ensimmäinen päivä, kun unohdan punnita itseni, ja samana päivänä lasken kalorit päin persettä, mikä vittu mua vaivaa, mun muka pitäis olla hyvä matikassa... Ahdistaa niin paljon että taidan lähteä kävelemään läheiseen metsään siksi aikaa, että pitää lähteä töihin. Haluaisin edelleen juosta, mutta nilkka ja selkä on yhä paskana.

ruokasuunnitelmia kotiin.

Paino on onneksi tippunut ihan mukavasti, pääsin eroon sunnuntaina tulleesta paskasta. Tänään paino oli 63,1kg, joten eilisestä paino tippui 0,6kg. Edelleen kuitenkin ahdistaa, sillä menen tänään töiden jälkeen kotiin viikonlopuksi, ja pelkään että sama toistuu.

Olen koko aamun selannut foodiesta vähäkalorisia ruokia, joita voisin tehdä kotona ilman, että minun tarvitsee punnita ihan kaikkea. Päätinkin käydä kaupassa vasta kotikaupungissani, sillä löysin foodiesta maman uudehkot maustetut riisinuudelit, joissa on n. 200kcal per annos, niitä ei ole läheisessä s-marketissa. Ainakin maman sivujen mukaan kyseisten nuudelien annoskoko on 405g (48kcal/100g), en tosin tiedä, vaikuttaako kaloreihin kuinka paljon liemen juominen, koska sen yleensä teen.

Luultavasti keitän illalla kotona kananmunia aamupalaksi, tosin tulen syömään vain keitetyt valkuaiset, kuten tänään sekä eilen. Kahden keitetyn valkuaisen paino on n. 70-75g, joten niitä ei välttämättä tarvitse punnita. Lisäksi otan kämpiltä mukaan maissikakkuja (19kcal/kappale) ja syön niitä yhden sekä aamupalalla että päiväruoalla.

22.1.2020
aamupaino: 63,7kg
kalorit: 361kcal

itku.

Itkin melkein koko eilisen päivän, sentään sain joten kuten pidettyä kyyneleet silmissä ja rään nenässä töiden ajan. Jouduin autoa ajessani pysähtymään muutaman kerran, koska en nähnyt mitään itkun ja sateen takaa, ja piti vähän rauhoittua etten ajaisi kolaria. Kerroin äidille, että koulussa ei mene kovin hyvin, ja että lähdin kaikilta kursseilta, joissa minulla olisi tunteja tässä jaksossa. Äiti suositteli ottamaan yhteyttä rehtoriin, mutta en vain pysty mennä rehtorin puheille, koska en saisi sanaa suustani kun yrittäisin pidätellä itkua. 

Menkat on kyllä yksi saatana... Joka paikkaan sattuu, mutta onneksi yleensä vain ensimmäiset ja viimeiset kaksi päivää, eli ehkä huomenna tuntuu jo normaalimmalta. En ole tänään saanut aikaiseksi juuri mitään, olen katsonut vain leffoja koko päivän. 

En syönyt eilen mitään, enkä aio syödä tänäänkään! Paino tänään 64,2kg, eli vielä puoli kiloa enemmän kuin lauantaina... Onneksi sunnuntain ahmimisesta ei ole enää paljon jäljellä, mutta vituttaa ajatella, kuinka paljon painaisin nyt, jos en olisi sunnuntaina päätynyt ahdistuspäissäni perseilemään. Illalla pitää taas suunnitella huomisen syömiset kunnolla, koska kahden paastopäivän jälkeen tekee varmasti mieli vetää kaapit tyhjiksi... Onneksi kaapeissa ei ole juuri mitään :D.

söin, oksensin, jatkoin, lihoin.

Kaikki meni sitten tapansa mukaan päin vittua, toisin sanoen mä tein taas kaiken menemään päin vittua. Päädyin eilen ahmimaan, oli niin paha olo etten enää kestänyt. Olin juuri laittanut kahdelle opettajalle wilma viestillä ilmoituksen, että lopetan kurssin kesken, Itkin kymmenen minuuttia, sitten iski niin kova ahdistus ja epäonnistumisen tuska etten enää hetkeen välittänyt mistään mitään. Sitten söin, ja söin, ja söin vielä lisää, sitten menin oksentamaan. Jatkoin vielä syömistä, oksensin uudelleen. Sen jälkeen itkin vielä noin tunnin, ja söin lisää, mutta enää en oksentanut. En laskenut kaloreita.

Äiti tuli kotiin, ja kysyi onko kaikki kunnossa. Vastasin myöntävästi ja suljin huoneeni oven. Silloin tunsin tutun tunteen vatsanpohjassa, menkat. Niimpä tietenkin...

Kävin aamulla vaa'alla, vaikka se tuntuikin siltä kuin olisin astunut pienien nastojen päälle. 64,6kg!!! VITTU VITTU VITTU!.... Miks mun pitää aina pilata kaikki. Tänään ei sitten syödäkään mitään! Eikä huomenna! Nyt alkoikahden päivän paasto, vaikka olinkin jo luopunut paastoilusta, niin tämä oli sen asteinen rimanalitus että on pakko.

pitsa ja röökitaidetta.

Kotona on mennyt hyvin, vaikkakin eilisilta oli vaikea. Lähtiessäni asunnoltani töiden kautta kotiin, sain äidiltä viestin että hän oli ostanut minullekin pakastepitsan... Onneksi olin jo käynyt kaupassa, ja pakastepitsahan säilyy. Se kuitenkin luultavasti odottaa minua pakastimessa vielä monta viikonloppua, kunnes veljeni luultavasti syö sen. Iltapalan jälkeen valvoin vielä monta tuntia, enkä pystynyt keskittymään katsomaani sarjaan lainkaan. Viimeisen muutaman kuukauden aikana olen aina kotiin tullessani ostanut töistä hirveän kasan mättöä ja syönyt kaikki melkein kerralla. Paskoista tavoista on yllättävän vaikea päästä eroon, mutta kyllä tuska hellittää pikkuhiljaa, kunhan en enää koskaan sorru samaan.

Pelkäsin ruokien punnitsemisen vaikeutta, mutta onneksi äiti lähtikin Helsinkiin, eikä iskä ole ollut kotona koko päivänä. Eli olen saanut rauhassa punnita kaiken tarvitun! Paino tippui eilisestä vain 100g, mutta parempi kai se on kuin ei mitään, tai että olisi noussut. Aamupaino tänään siis 63,7kg.

Onneksi keksin jopa tekemistä tälle päivälle, etten ole vain maannut koko päivää. Meillä roikkuu edelleen olohuoneen verhotangoissa minun rippijuhlistani asti kukkakimppuja. Minulla on aika outo taidetaju, huoneessani on monta hyllyä mielestäni hienoja alkoholipulloja, olen seinällä on n.A2 kokoinen taulu täynnä toppia, ja olen keräillyt myös erilaisia röökiaskeja tehdäkseni niistä jotain kivaa. Päätin jo kauan sitten täyttää nuo askit kuivilla kukilla, ja ripustaa ne pitsinauhan ja pienten pyykkipoikien avulla seinälle. Siitä tuli mielestäni todella hieno, nyt vaan taas odotetaan äidin ja iskän reaktiota.

Tämän päivän syömiset:
 AAMULLA
  pikapuuro - 126,7kcal
  kahvi - 2,6kcal
  omena - 100g - 39kcal
  1/2 maissikakku - 9,5kcal
PÄIVÄLLÄ
  kasvislasagne - 150g - 180kcal
  kukkakaali - 100g - 24kcal
ILLALLA (aion vielä syödä)
  mansikkarahka - 150g - 73,5kcal
  tomaatti - 100g - 23kcal
  vadelmamehukeitto - 200g - 18kcal
=496,3kcal.

viimeisimmän viikon ruokapäiväkirja.

Päätin kuitenkin julkaista viimeisen viikon syömiset kaloreineen, näin jälkeen päin.

11.1.2020 (la)
aamupala:
  kahvi - 5,2kcal
  vihersmoothie - 76kcal + omenamehu - 43kcal = 119kcal
lounas/päivällinen:
  juustopasta - 245g - 228kcal
iltapala:
  mansikkarahka - 100g - 88kcal
  tomaatti - 115g - 23kcal
yhteensä: 5,2+119+228+88+23=463,2kcal

12.1.2020 (su)
aamupala:
  kahvi - 5,2kcal
  vihersmoothie - 76kcal + omenamehu - 65kcal = 141kcal
lounas/päivällinen:
  juustopasta - 163g - 152kcal
  kurkku - 100g - 11kcal
iltapala:
  mansikkarahka - 110g - 97kcal
  tomaatti - 120g - 24kcal
  persikka-vadelma-mehukeitto - 200g - 20kcal
yhteensä: 5,2+141+152+11+97+24+20=450,2kcal

13.1.2020 (ma)
aamupala:
  kahvi - 5,2kcal
  vihersmoothie - 76kcal + omenamehu - 65kcal = 141kcal
lounas/päivällinen:
  perunamuusi - 200g - 104kcal + ketsuppi - 7,5kcal =111,5kcal
  riisikakku - 27kcal
  kaurakorppu - 41kcal
  suolakurkku - 50g - 40kcal
iltapala:
  mansikkarahka - 100g - 88kcal
  persikka-vadelma-mehukeitto - 200g - 20kcal
  kurkku - 100g - 11kcal
yhteensä: 5,2+141+111,5+27+41+40+88+20+11=484,7kcal

14.1.2020 (ti)
aamupala:
  kahvi - 5,2kcal
  vihersmoothie - 76kcal + omenamehu - 65kcal = 141kcal
lounas/päivällinen:
  kukkakaali-parsakaaligratiini - 200g - 180kcal
  itsetehty kukkakaalileipä - 55g - 99,2kcal (en ole varma näistä kaloreista, mutta enintään näin paljon)
iltapala:
  mansikkarahka - 100g - 88kcal
yhteensä: 5,2+141+180+99,2+88=513,2kcal

15.1.2020 (ke)
aamupala:
  kahvi - 5,2kcal
  vihersmoothie - 76kcal + omenamehu - 65kcal = 141kcal
lounas/päivällinen:
  kukkakaali-parsakaaligratiini - 150g - 135kcal
  itsetehty kukkakaalileipä - 55g - 99,2kcal
iltapala:
  mansikkarahka - 100g - 49kcal (vaihdoin x-tra:sta pirkkaan, 88kcal vs. 49kcal /100g)
  tomaatti - 95g - 19kcal
yhteensä: 5,2+141+135+99,2+49+19=448,4kcal

16.1.2020 (to)
aamupala:
  kahvi - 5,2kcal
  vihersmoothie - 76kcal + omenamehu - 65kcal = 141kcal
lounas/päivällinen:
  kukkakaalirieska - 99,2kcal
  kukkakaali-parsakaaligratiini - 200g - 180kcal
iltapala:
  mansikkarahka - 100g - 49kcal
  tomaatti - 95g - 19kcal
  kurkku - 100g - 11kcal
yhteensä: 5,2+141+99,2+180+49+19+11=504,4kcal

17.1.2020 (pe)
aamupala:
  kahvi - 5,2kcal
  vihersmoothie - 76kcal + omenamehu - 65kcal = 141kcal
lounas/päivällinen:
  kirjolohikeitto - 300g - 180kcal
  kurkku - 120g - 13,2kcal
  maissikakku - 19kcal
iltapala:
  mansikkarahka - 150g - 73,5kcal
  persikka-vadelm-mehukeitto - 420g - 42kcal
yhteensä: 5,2+141+180+13,2+19+73,5+42=473,3kcal

HUOM! En laske teen kaloreita, purkan kaloreita, enkä aamusmoothieen laittamiani chian siementen kaloreita.

hetken mielijohteita ja äiti kuuli haaveesta.

Paino on tippunut suhteellisen hyvin, aamupaino oli tänään 64,0kg. Viimeisen viikon aikana on siis lähteny painoa 1,7kg!!! Syömisetkin on sujunut hyvin, vaikkakin töissä ollessa houkutukset kummittelee päivittäin.

Kun kaupan hyllyjen ympärillä pyörii edestakaisin, spottaan hyllyiltä kaikkea paskaa, mikä saa silmänräpäyksen ajaksi ajattelemaan "mitä se haittaisi jos kerran söisi tuota?". SE EI KUITENKAAN JÄISI YHTEEN KERTAAN! Joten jo muutaman sekunnin päästä olen saanut ajatukseni ruotuun ja jättänyt kaloripommit hyllyyn. Myöskin aina leipähyllyn ohittaessani sieraimiin kantautuu huumaava munkin tai donitsin tuoksu paistopiste-kaapista, ja joka kerta meinaa tulla itku. Se ei ole hyvä idea, älä tee sitä kehollesi ja tulevaisuudellesi!

Kerroin toissapäivänä äidille puhelimessa ensimmäistä kertaa urahaaveistani, en tiedä miksi se jännitti niin paljon. Tähän mennessä olen pitänyt nämä haaveet lähinnä itselläni, terapiassa olen tosin siitä puhunut jo jonkin aikaa. Kai siitä ajatuksesta tuli niin sanotusti realistinen ja todellinen, kun kerroin siitä jollekin niin tärkeälle ihmiselle kuin äidille. Jos siitä ei tulisikaan mitään, hävettäisi että olisin edes haaveillut sellaisesta. Kuitenkin äiti otti asian hyvin, ja kannusti yrittämään. Oli toisaalta todella vapauttavaa kertoa äidille haaveestani, mutta se myös pelottaa. Olen ollut niin pitkän aikaa ilman minkäänlaista ajatusta siitä, mitä haluaisin tehdä, etten ehkä ole vielä kunnolla sisäistänyt sellaisen olemassaoloa.

Huomenna pitäisi lähteä kotiin, ja syömiset pelottaa suunnattomasti. En voi kotona punnita kaikkea ruokaa samalla tapaa, kuin yksin asunnossani. Voisin tietenkin ottaa oman keittiövaa'an mukaan, ja punnita ruoka omassa huoneessani ennen syömistä. Tänään pitää suunnitella viikonlopun syömiset tarkkaan, ettei sitten tulisi syötyä ylimääräistä.

Päätin myös julkaista huomenna viimeisen viikon ruokapäiväkirjan, kun tämä on kuitenkin sujunut ihan kohtuullisesti. Siitä lisää huomenna.

paino junnaa ja motivaatio tulevaisuuteen.

Ensimmäinen päivä pitkään aikaan, kun paino ei muuttunut eilisestä ollenkaan (64,9kg). Toki on hyvä ettei paino noussut, mutta turhauttaa sekä pelottaa että paino alkaa taas junnaamaan paikoillaan. Mietin aamulla paastopäivän pitämistä, mutta luovuin jälleen siitä ajatuksesta noustessani sängystä. Haluan oikeasti lukea kirjoituksiin kunnolla, ja hoitaa kouluhommat muutenkin kunnialla loppuun, joten päätin luopua paastoilun ideasta toistaiseksi. Jos syön vähän, pystyn keskittymään kouluhommiin paremmin kuin että en söisi mitään.

Motivaatio kouluun on parantunut hieman, koska nyt minulla on edes jokin ala, joka minua kiinnostaisi tulevaisuudessa. Lapsuuden eläinlääkäri haaveiden luhistuttua en ole keksinyt yhtäkään alaa joka minua voisi kiinnostaa edes hitusen, ennen kuin nyt. Ainoa pulma siinä on, että minun pitäisi käydä jokin sosiaali- tai terveysalan ammattikorkeakoulu ennen kuin pääsisin opiskelemaan sitä, mikä minua oikeasti kiinnostaa. Pelkään että motivaatio lopahtaisi tuohon ammattikorkeaan, ja unelma-ammatti jäisi vain haaveeksi. Tosin silloin pääsisin mahdollisesti muuttamaan pois täältä tuppukylämailta vähän suurempaan kaupunkiin, unelmani olisi asua Tampereella. Tosin unelma-ammattiini pääsemiseksi opiskeluvuosia olisi edessä vähintään viisi, kuusi jos haluan erikoistua pidemmälle. Mutta onpahan nyt edes jokin päämäärä minkä takia on saatava lukio päätökseen.

Minulla on mielessä tehdä jonkinlainen vinkki-postaus lähiaikoina, sillä olen löytänyt muutamia ainakin minulla toimivia käytäntöjä sekä tuotteita joita olen käyttänyt jo jonkin aikaa. Ei mitään maata mullistavaa, mutta ihan arkipäiväiseen elämään sopivia, ja jotka ei ehkä ihan heti tulisi mieleen.

ensimmäinen välitavoite saavutettu.

JES!!!! Tänään aamupaino oli 64,9kg, eli saavutin ensimmäisen välitavoitteeni (65kg). Eilen oli tarkoitus pitää paastopäivä, mutta aamulla heikotti ja tärisytti niin paljon, että paasto jäi haaveeksi. Harkitsen pitäväni paaston tiistaina, sillä silloin minulla ei ole töitä. Näin aikaisessa vaiheessa en halua pitää paastoa työpäivinä, haluan nimittäin hoitaa työni kunnolla. Siivoustyö on kuitenkin aika fyysistä, joten sen aikana pitää olla tarpeeksi energiaa.

Syömiset ovat menneet hyvin, en ole sortunut herkkuihin. Vaikka uutena vuonna laihduttamisen aloittaminen on klisee, se on kuitenkin auttanut minua pitämään motivaation yllä, sillä voin sanoa olleeni koko tämänhetkisen vuoden herkuitta (lukuunottamatta yksi pakotettu kakkupala, josta en nauttinut ollenkaan...).

Minua ei tällä hetkellä edes haittaa kämpässäni olevat joulusuklaat tai sipsit, ne ovat nimittäin avaamattomia, ja haluan pitää sen niin. Joululomalla ostamani ja aloittamani vadelma-laku pussi on edelleen puolillaan, ja olen muutaman kerran avannut ja impannut sitä. Joka kerta haistellessani niitä mietin, voiko hajusta kertyä kaloreita, mutta ei se kai ihan niin toimi :'D.

itku pitkästä herkuttomuudesta.

Tiesin jo ennen herkkujen pois jättämistä, että käytin niitä lohtuna. Jo alle kahden viikon aikana olen huomannut olevani ahdistuneempi kuin moneen kuukauteen. Toki minulle tuli aina huono olo herkkujen syömisen jälkeenkin, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Todellisuudessa olen siis vain yrittänyt tukahduttaa sisälläni olevia tunteita hukuttamalla itseni sipseihin ja jäätelöön, ja nyt ne ovat taas edessäni niin kuin ennenkin. 

Olen itkenyt tämän ajan aikana enemmän kuin viimeisen puolen vuoden aikana yhteensä. Vaikka se kuulostaa pahalta, asennoitumiseni itkemiseen on muuttunut vuosien varrella suunnattoman paljon positiivisempaan suuntaan. Jossain kohtaa oli nimittäin sellainen vaihe, etten kyennyt itkemään lähes ollenkaan, ja se tuntui vielä pelottavammalta ja ahdistavammalta kuin itkeminen joka päivä. 

Omalla kohdallani itkeminen purkaa tunteita paremmin kuin mikään muu yksittäinen asia. Vaikka itkeminen tulkitaan yleisesti suruksi ja huonoksi asiaksi, itkemisen jälkeinen olo on jotain niin euforista, etten paremmasta tiedä. 

Usein minulla aiheuttaa itkukohtauksia nimenomaan jotkin tietyt kappaleet, tai niiden laulaminen. Ajan paljon autoa, joskus jopa pitkiä matkoja, ja laulan usein ajaessani. Joidenkin kappaleiden kohdalla itken välittömästi, kun yritän laulaa mukana. On todella outo tunne, kun vain kuunnellessa ei tunnu miltään, mutta heti kun yrittää laulaa mukana, ääni värisee kuin 30 asteen pakkasella. 

eilisen umipillerihöyryt + kaloreista.

Päätin taas alkaa laskemaan kaloreita kunnolla, kun tämän reilun viikon olen vain tarkistanut, ettei missään ole ihan liikaa paskaa. En aseta vielä mitään kalorirajaa, seuraan vain noin viikon, mitä syön ja kuinka paljon. Päätin myös etten halua kertoa tämän ensimmäisen viikon aikana täällä blogissani, vaan pidän ne toistaiseksi vain imana tietonani. Tämä siitä syystä, että kaloreiden laskemisesta tulee minulle todella helposti kovia paineita, enkä halua tämän menevän nyt yli.

Eilinen oli aika turha päivä, jos sitä nyt voi edes päiväksi kutsua. Otin unilääkkeen heti edellisen postauksen jälkeen, siinä uskossa, että heräisin aamulla tekemään matikkaa ennen koulua. Nukuin kuitenkin herätyksen ohi. Heräsin kyllä joskus seitsemän aikaan hetkeksi, mutta unilääkkeen vaikutuksesta johtuen oloni oli niin huono, että nukahdin uudestaan noin tunnin kuluttua, ja nukuin puoleen päivään saakka. Ehdin aamulla katsoa aamupainoni, 65,5kg, sekä syödä vihersmoothien. 

Puolen päivän jälkeen herättyäni olin lähes toimintakyvytön noin kello neljään asti. Katsoin siis vain sarjoja nelisen tuntia silmät puoliummessa. Onneksi olo hellitti sen verran, että kykenin lähtemään töihin, ja käymään sen jälkeen kaupassa. Pienen mokan tein, oli niin nälkä että ostin tomaatti-mozzarella pasteijoita. Päätin syödä niistä puolet, mutta poltin ensimmäisen satsin sitten ihan mustiksi. Paistoin sitten loput viisi pasteijaa, ja söin ne kerralla... Niistä tuli yli 700kcal, mutta en edes ehtinyt eilen ahdistua siitä, sillä nukahdin melkein heti niiden syömisen jälkeen. 

Aamulla eiliset kalorit ahdisti todella paljon. Tämän päivän aamupaino olikin sitten 65,7kg, ei niin kova nousu kuin olisi voinut odottaa, mutta silti nousu..

nopeat iltakuulumiset, kamala nälkä.

Teevesi on kiehumassa. Nyt on kunnon mässyfiilis, annan itseni syödä yhden kaurakorpun (hapankorpun tyyppinen), EN MITÄÄN MUUTA!!! Olen tänään nimittäin syönyt jo vihersmoothien, soijasuikale keittoa, tomaatin ja rasvatonta mansikka-maitorahkaa. Siinä on tarpeeksi, enempää ei tarvita, usko nyt! Enää teetä ja vettä tämän jälkeen, niin paino jatkaa tippumistaan.

Pitäisi tehdä matikkaa, mutta on todella voimaton ja väsynyt olo... Voisin ottaa nyt unilääkkeen (en käytä enää juurikaan, mutta niitä on vielä jäljellä siltä ajalta, kun niitä käytin säännöllisesti) ja herätä aamukolmelta tai -neljältä tekemään kouluhommia. Ei tarvitsisi miettiä syömistäkään.

huono koululainen.

Päätin olla menemättä kouluun. Minulla olisi matikan tunti puolen tunnin päästä, mutta saan muutenkin paremmin tehtyä tehtäviä kotoa käsin. Eikä minua liioin tässä vaiheessa mitkään poissaolomerkinnät kiinnosta hevon vittua.

Ostin vaa'an clas ohlsonilta, 19,99 vaaka oli alennuksessa 9,99! Sen ostaminen kannatti, aamupaino oli tänään 65,9kg!!! Enää alle kilo ensimmäiseen tavoitteeseen.

Syy miksi en mene kouluun on hieman kurja. Ehsittiin Hellän kanssa nähdä joululomalla alle vuorokausi, työkiireitteni vuoksi. Kysyin josko hän haluaisi tulla luokseni joku viikonloppu, ja hän vastasi vain ettei välttämättä ole aikaa... Voi olla ylireagoimista, mutta minä lähinnä tarrauduin sanamuotoihin ja hymiöiden puutteeseen. Hän ei siis edes vastannut kysymykseeni "haluaisitko"... Lähiaikoina hänestä ei ole juurikaan kuulunut, minä olen ollut jo pitkän aikaa viestien aloittaja. Vääjäämättä mielessä pyörii, kiinnostaako Hellää enää ollenkaan. Tiedän kyllä että hänellä voi olla kiire, mutta muutaman viestin laittamisessa ei kestä minuuttia kauempaa.. Oma pääni kääntää tilanteen tietenkin siihen, ettei Hellä vain kehtaa sanoa, ettei halua olla kanssani enää, tai etten viehätä Hellää tarpeeksi.

Terapiassa oli eilen hyvä käydä. Harmittaa vain, etten voi käydä tällä hetkellä useammin, eihän kerran kolmeen viikkoon, tunnissa ehdi käydä kuin kuulumiset läpi... Onneksi seuraava kerta on jo viikon päästä.

vanhat arvet.

Päätin tehdä pitkästä aikaa oikeaa ruokaa, ihan itse. Soijasuikale keitto on muutaman minuutin päästä valmista. Tein aamulla vihersmoothieta, se oli yllättävän hyvää, eikä kaloreitakaan ollut kuin vajaat 100kcal! Vaa'attomuus ahdistaa enemmän kuin muistin, onneksi lähden puolen tunnin päästä kohti terapiaa, jonka jälkeen minulla on aikaa käydä ostamassa vaaka. Täytyy keksiä ajanvietettä, sillä joudun tappamaan aikaa terapiakaupungissa muutaman tunnin. Menen sieltä suoraa töihin, jonne voi mennä kuuden jälkeen. Työpaikkani on puolivälissä matkasta terapiakaupunkiin, enkä halua ajella turhaa edestakaisin.

Aamulla heikotti jonkun verran, käsi tärisi niin, ettei rööki meinannut pysyä kädessä. Pahin heikotus on jo mennyt ohi, ja loppu menee luultavasti keiton myötä. Keitto on jo lautasella, mutta on vielä liian kuumaa syötäväksi. Toivon todella että keitto on hyvää, sillä se oli aika yksinkertainen tehdä. Tästä voisi ehkä jopa tulla vakioruoka, sillä kaikki aineet soijasuikaleita, pakastemaissia ja kaurakermaa lukuunottamatta ovat tuoreita.

Istuin suihkun lattialla, ja katsoin itku kurkussa valkeita arpisia jalkojani. Mieleen tulivat äidin sanat muutaman päivän takaa. "Voi miten paha olo sulla mahtoikaan olla." En ole enää vuosiin piilotellut arpiani, varsinkaan kotona. Ne ovat osa minua ja menneisyyttäni. Ne muistuttavat vaikeimmista ajoista, ja näyttävät kuinka paljon olen päässyt eteenpäin. Muutama syvin arpi on vieläkin punaisena, saa nähdä josko koskaan haalistuvat. Ainoastaan kaikista syvin arpi harmittaa, se on niin lähellä polvea. Vielä pari vuottasitten halusin arvet pois kirurgisella operaatiolla, nyt olen löytänyt tavan melkein jopa rakastaa niitä. Ne ovat kuin projekti, jonka sain päätökseen, ja muistan ikuisesti etten halua enää ikinä siihen suohon joutua.

vaa'aton, vielä huomiseen.

Palasin tänään opiskelupaikkakunnalleni, omaan kämppään ja rauhaan. Täällä ei tarvitse pelätä kenenkään kyttäävän tai pakottavan syömään. Täällä voin jopa ehkä aloittaa liikkumisen, tosin tällä hetkellä vain kävelemisen, koska selkä on edelleen paskana. Kotipaikkakunnallani en uskalla enää lähteä edes kävelemään, koska lähiössä kaikki vähintään tietävät toistensa asuinpaikat, enkä pysty kävelemään kenenkään ohi ajattelematta, kuinka luuserina jä läskinä ne minua ajattelevat.

Matkalla muistin kuitenkin, että yksi erittäin tärkeä elementti minulta puuttuu, nimittäin vaaka... Tämä on niin pieni paikka, ettei mikään kauppa ole niin iso, että siellä olisi vaakoja. Onneksi huomenna on terapia, ja pääsen isompaan kaupunkiin, josta voin ostaa vaa'an. En silti voi punnita itseäni heti huomenna aamulla, niinkuin aina teen, ja se ahdistaa todella paljon. Tunne siitä, etten tiedä, paljonko painan. Aina aamulla punnitessani itseni, oli luku sitten hyvä tai huono, se antaa minulle motivaatiota.

Pitäisi lähteä kohta käymään kaupassa, ja hieman pelottaa. Mitä jos ostankin kaupan tyhjäksi, kun asunnossani ei ole ketään, jonka vuoksi rajoitan syömistäni. Ajattelen siis aina mielessäni, että en kehtaa toisten seurassa syödä kovin paljoa, ja siitä syystä itsessään kotona käydessä on helppoa olla syömättä. Olen syönyt viimeiset kuukaudet pakastepizzaa ja muita einespaskoja, joten minun on taas aika vaikea keksiä, mitä ostan. En muutenkaan ole koskaan ollut kovin hyvä suunnittelemaan syömisiäni. Olen niin nirso, että vaikka ruoka olisi kuinka hyvää, seuraavana päivänä ei teekkään mieli juuri sitä ruokaa. Jonkinlaista ostoslistaa olen kyhännyt, mutta pitää myöhemmin etsiä hyviä reseptejä, joita voisin kokeilla.

uni.

Näin unto ahmimisesta, tai ainakin luulen että se oli unta. En nimittäin muista mitä ahmin, mutta itseinho jälkeenpäin tuntui niin todelliselta ja aidolta. Heräsin tunti sitten, ja aloin heti sättiä itseäni, kunnes tajusin etten oikeasti ollut ahminut. Usein muistan unistani vain tunnetiloja, ja siksi niistä tulee joskus muiston kaltaisia asioita, joista en tiedä, ovatko ne totta vai eivät. Varsinkin kun en yleensä aamuisin muista, mistä näin unta. Onneksi se oli vain unta, ja aamupaino oli 66,7kg, eli puoli kiloa eilisaamuista vähemmän! Kyllä mä pystyn tähän, ja musta tulee taas laiha.

tällä hetkellä haluan vain olla taas se laiha tyttö, jolla ei ollut kavereita, koska nykyään olen se läski tyytö, jolla ei ole enää kavereita.

30 asiaa, joita tehdä kun on tekee mieli syödä.

Nälän tunne ei itsessään tällä hetkellä haittaa, mutta tekemisenpuute pitää kokoajan ajatukset ruoassa. Siksi päätin jälleen kerran kirjoittaa listan asioista, joita voin tehdä, kun on nälkä tai tekee muuten mieli syödä.

• juo teetä
• jauha purkkaa
• käy röökillä
• juo vettä
• pese meikkisiveltimet
• meikkaa
• katso meikkivideoita
• käy kävelyllä
• leiki kissan kanssa
• laita kasvonaamio
• rasvaa keho
• tee matikkaa
• lue kirjoituksiin
• pelaa nonogrammia
• pelaa simsiä, tee uusi sim sellaiseksi, miltä haluaisit näyttää
• kirjoita blogipostaus
• etsi hyviä thinspo kuvia blogia varten
• katso syömishäiriötarinoita YouTubesta
• katso jokin syömishäiriöön liittyvä elokuva
• katso "Supersize vs Superskinny" YouTubesta
• siivoa
• vaihda lakanat
• järjestä vaatekaapit
• venyttele
• selaa meikki -verrkokauppoja
• etsi netistä vaatteita, joita voisit käyttää laihana
• masturboi
• käy saunassa
• soita saksofonia
• kuuntele äänikirjoja/podcasteja

yksi kerrallaan.

Eilen meni syömisten kanssa kohtuullisen hyvin. Ei mitään maailman terveellisintä ruokaa, mutta en ainakaan syönyt liiannopeasti. Liian nopeasti syöminen on liian selkärankaan jäänyt tapa, josta täytyy nyt päästä eroon. Tein juustopastaa (1 annos = 307kcal), ja söin sen yksi pasta kerrallaan, jokaista pastaa pureskelin kymmenen kertaa, ennenkuin sain ottaa haarukalla uuden. Syömiseen meni miltei puoli tuntia, mutta se tuntui hyvältä tavalta. Koska pussissa oli kaksiannosta, söin toisen annoksen muutamaa tuntia myöhemmin. Ensin aioin jättää sen tälle päivälle, mutta tiedän kokemuksesta että pintakerros olisi kuivunut yön aikana rasiassakin niinpaljon, etten minä sitä söisi, enkä halua myöskään heittää ruokaa hukkaan sen enempää kun on pakko.

Oken nyt muutaman päivän aikana selaillut ja katsellut kaikkia laihdutukseen liittyviä videoita, ja yksi vinkki sai korvakäytäväni muljahtamaan ja katseeni kirkastumaan. Tahdonvoiman (Willpower) ajattelemisen sijaan pitäisi keskittyä "miksivoimaan" (Whypower). Ei siis sikäli mitään uutta, sillä suurimman osan kaikesta ajastani mietin miksi teen tätä, se on ainoa voima, joka pitää minut kuosissa. Tahdonvoima taas on minulle ennemminkin ego-kysymys, sillä jos tahdonvoima ei riitä, olen arvoton ja kelvoton tekemään mitään.

Tein myös hauskan huomion katsellessani näitä videoita. Melkein jokaista videota ennen oli pizzaonlinen tai muun vastaavan mainos. En tiedä, miten tuo Youtuben mainoshomma toimii, mutta haluaisin kyllä tietää. Niin monessa videossa on osuva mainos, ja joissakin taas hauskasti täysin vastakkaista asiaa ajava mainos.

sekavat ja pitkät vuoden 2019 kuulumiset.

Tämä tulee luultavasti olemaan hyvin pitkä postaus, johtuen pitkästä poissaolostani. Haluan kuitenkin kertoa hieman, mitä kaikkea on tapahtunut, sanotaanko noin viimeiseen vuoteen. En aio kirjoittaa tätä yhdeltä istumalta, koska se olisi kerta kaikkiaan liikaa. Tuntemuksia on suurimmasta osasta tilanteita vaikea muistaa, joten keskityn pääasiassa tapahtumiin itsessään.

Viime kevät oli minulle todella rankka kausi, luin ja tsemppasin itseäni kirjoituksiin toisinaan jopa vuorokauden ympäri. Kirjoitusten jälkeen, kun hengähdin muutamaksi päiväksi, huomasin olevani todella huonossa kunnossa. Olin melkein koko loppu lukuvuoden sairaslomalla, enkä tehnyt juuri mitään. Itseasiassa olin melkein koko tuon ajan kotona porukoiden luona, sillä koko koulupaikkakunta ahdisti niin paljon, etten saanut nukuttua ollenkaan. Muutaman kerran kävin ryyppäämässä, mutta siitä seurasi aina hirveä ahdistus, joten senkin lopetin aika nopeasti. Toki alkoholin käyttö kotona oli jatkuvaa, mutta yksin ollessa ahdistusta ei voi purkaa lähellä oleviin ihmisiin, joten sen kestin. Ahdistus kasvoi niin pahaksi, että oli päätettävä penkkareiden ja abiristeilyn välillä, molempiin en olisi millään jaksanut mennä. Päätin lähteä abiristeilylle, sillä siitä olin maksanut pidemmän korren kuin penkkariasustani.

Alkukesä oli melko tyhjä, mielessä pyöri kouluun paluu ilman omaa tärkeäksi tullutta vuosikurssia. Muutin jälleen kesäksi kotiin, muutto oli erittäin rankka ja nopea, sillä isälläni oli aikaa auttaa ainoastaan yhtenä päivänä. Onneksi sain koulun karistettua mielestä hetkeksi aikaa juhannuksen tienoilla, kun tapasin nykyisen kumppanini. Tapasimme kotibileissä toisella paikkakunnalla, ja molemmilla oli siinä vaiheessa mielessä vain yhden illan juttu. Juttu luisti kuitenkin niin hyvin, että kun lähdin kotiin muutaman päivän päästä, en ehtinyt kotiin asti, ennenkuin hön oli jo laittanut minulle viestiä. Kesällä olimme yhdessä noin joka toisen viikon, tietenkin tiesimme, ettei se tulisi jatkumaan yhtä tiiviinä syksyllä. Teimme kaikkea ihanan spontaania ja hieman ehkä hulluakin, muun muassa lähdimme kännissä keskellä yötä liftaamaan monen tunnin päähän, ja se oli ihanaa ja jännittävää.

Onneksi tapasin (keksin nyt jonkun nimen hänelle, koska tulen varmaan viittaamaan häneen tulevissa postauskissa) Hellän, sillä en olisi selvinnyt loppuksesästä ilman hänen tukeaan. Päädyin monen mutkan kautta tutustumaan veljeni kaveriin, ja hän kertoi minulle veljestäni jotain sellaista, mistä en ollut osannut pahimmissa painajaisissanikaan kuvitella mahdolliseksi. En aio kertoa mitä, sillä olen kertonut sen Hellän lisäksi vain terapeutilleni, edes vanhempammekaan eivät saa tietää tästä, niin paha juttu on kyseessä. Kerrankin kyseessä ei ole mikään veljeni itsensä tekemä paha asia, vaan taisin saada osasyyn siihen, miksi hän ei kykene ottamaan kunnollista kontaktia muihin kuin muutamaan kaveriinsa. Minulla on ristiriitainen olo siitä, että olisinko halunnut tietää kyseistä asiaa ollenkaan, sillä edes veljeni ei tiedä, että minä tiedän. Toisaalta tunnen että minun oli kuultava se, sillä nyt ymmärrän häntä paljon paremmin.

Silloin suunnitelmissa oli viimeiset kirjoituksen syksyllä, ja muutama matematiikan kurssi piti tehdä kesällä. Veljeni asioista kuulemisen jälkeen en kuitenkaan avannut kirjoja kertaakaan, siin sokeeraavaa ja lamauttavaa se oli. Syksyllä koulun alkaessa päätin lykätä kirjoituksia, sain siihen jopa sairastodistuksen lääkäriltäni. Kuitenkin kävi ilmi että en pystynyt lykkäämään matematiikan kirjoituksia, kun en ollut kahta vaivaista kurssia suorittanut. Se oli kolmas kirjoituskerta, joten kaikki piti aloittaa alusta, tai lopettaa. Päätin muutaman itkuisen ja turhautuneen viikon jälkeen aloittaa kirjoitukset kokonaan alusta, en saatana näin monen vuoden jälkeen suostu luovuttamaan! Edessä on siis ylioppilastutkinto kokonaisuudessaan. Kirjoitan tänä keväänä äidinkielen ja filosofian, englanti ja pitkä matematiikka jäävät ensi syksylle, sillä en uskalla uhmata uupumustaipuisuuttani yrittämällä kaikkia kerralla.

Muutin ensimmäistä kertaa yksin omaan asuntoon, ja se on ollut aika kaksiteräinen miekka... Rakastan olla yksin, mutta juuri kun kaikki parhaat ystäväni olivat valmistuneet ja lähteneet omille teilleen, melkein muumioiduin asuntooni muutamaksi ensimmäiseksi kuukaudeksi. Ryyppäsin paljon yksin asunnollani, joskus kävin bileissä. Sain myös ensimmäisen työni (jos yhtä kesätyötä ei lasketa), ja olen tehnyt siivoustyötä nyt neljä ja puoli kuukautta viisi päivää viikossa. Työ on ihan mukavaa, vaikkakin selkäni on edelleen niin kipeä, että vähintään kerran viikossa töistä lähtiessäni kiroan lopettavani työn siihen paikkaan. Yritän kuitenkin jaksaa tämän kevään, sillä en haluaisi enää pyytää äidiltäni rahaa ollenkaan, niinkuin en ole enää joutunutkaan pyytää.

Yksi haittapuoli työssäni kuitenkin on... Minulla ei ole kahta peräkkäistä vapaapäivää. Se on vaikuttanut minun ja Hellän näkemiseen aika rajusti. Onneksi jaksetaan soitella miltei päivittäin, mutta on aika rankkaa ajella lauantai-iltana monta tuntia, ja lähteä maanantaiaamuna takaisin. Pelkään, ettei näin aktiivinen yhteydenpito näkemättä toimi kovin kauaa. Kuitenkaan minulla ei ole ikinä ollut näin hyvä olo jonkun kanssa, voin puhua Hellälle mistä vain. Tässä on jotain erilaista, tiesin sen heti kun Hellä kertoi, että saan voida myös huonosti hänen seurassaan, eikä minun tarvitse ikinä esittää iloista, jos on huono olla. Ensimmäisenä iltanamme sain paniikkikohtauksen, eikä kukaan muu ole ikinä saanut minua rauhoittumaan, ainakaan niin nopeasti.

Kelan tukema terapia loppui myös kesän jälkeen, mutta en ollut valmis luopumaan ihanasta terapeutistani. Haimme maksusitoumusta omalta paikkakunnaltani, ja saimmekin kymmenen kertaa tälle syksylle. Harvemminhan siellä enää pääsee käymään, mutta tärkeintä että pääsee. Keväällä oloani pahensi myös ajatus siitä, että pitäisi parantua nopeasti, että pärjäisin ilman terapiaa, mutta sekin asia onneksi selvisi.

Viimeiseen vuoteen mahtuu siis paljon sekä ylä- että alamäkiä, mutta se oli silti käytännössä helpoin vuosi koko kuusivuotisen masennukseni aikana. Tästä tuli nyt todella pitkä ja varmaan aika sekava postaus, mutta niinhän mun elämäkin on, joten aika osuva kuvaus kuitenkin.

en oksentanut!

En oksentanut mutakakkua pois, mutta en ota siitä gredittiä, sillä istuimme vanhempieni kanssa keittiössä seuraavat kaksi tuntia pelaamassa lautapeliä, enkä olisi päässyt oksentamaan. Ehkä ajatus oksentamattomuudesta kuitenkin auttoi asiaa. Eilisen syömiset menivät muutenkin mönkään. Isäni toi kaupasta thai kuution, joka piti myöskin syödä heti, sillä se oli jo ehtinyt sulaa aikatavalla. 455kcal!!! Pitikin syödä aamulla se leipä, muuten se ei ehkä olisi ollut niin paha. Söin siis aamulla kauraleivän voilla, kurkulla ja tomaatilla. Uudelta vuodelta jääneitä juustoja otin lautaselle, mutta heitin ne roskiin omassa huoneessani.

Yöllä valvoin pitkään, ja houkutti niin paljon syödä jotain, mutta pysyin kuitenkin vahvana. Tänään en ole syönyt vielä mitään, mutta syön kohta yhden kaurakorpun (ei siis sokerikorppu, vaan kuin hapankorppu, mutta kaurasta) voilla. Aamupaino 67,3kg.

Ainiin, kiitos Sadepisaralle, kun taoit hieman järkeä tähänkin päähän, että oksentaminen veisi vain uuteen kierteeseen. Yhdestä kerrasta jää koukkuun niin oksentamiseen kuin viiltelyyn, ja molemmathan olen lopettanut, ei hätää senkään puoleen!

mutakuoppa.

Tietenkin! jos en itse pilaa tätä, joku muu tekee sen puolestani... Perheenjäsenen syntymäpäivä ei voisi tulla huonompaan saumaan, ja kahvipöytä odottaa muutaman tunnin päässä. Äidin leipoma marjanne-mutakakku ei juuri nyt jostain kumman syystä houkuttele. En kuitenkaan voi missään nimessä kieltäytyä, sillä äiti on vieläkin hysteerinen syömisteni kanssa, vaikka olen syönyt kuin lehmä jo monta vuotta, ja lihonut entisen ylimmän painoni yli kirkkaasti. 

Nyt täytyy vain päättää, jätänkö kakun vain muhimaan reisiini, vai oksennanko sen pois. Juuri kun pääsin hetkeksi ahmimisen ja oksentamisen ajatuksesta, siitä tulee ajankohtaista. Voinko edes ajatella olevani herkkulakossa, jos vedän sellaista kaloriydinpommia? Sehän käytännössä rikkoo herkkulakkoni kolmen päivän jälkeen. Mutta jos oksennan sen, on kuin en olisi ikinä sitä syönytkään. Nyt en kuitenkaan aio enää alkaa oksentaa rutiinilla!!! Tämä on vain poikkeustilanne! Pitää vain pureskella hyvin ja juoda vettä samalla, niin oksentamisesta ei kuulu liian iso meteli. 

houkutusten aikaa.

Jo tämän muutaman päivän aikana mielessäni on pyörinyt kymmeniä kertoja ajatus, miksen voisi vain ahmia pienen hetken, ja oksentaa. Yritän vain muistaa, että sen tekeminen vain pahentaa tilannetta. En halua enää sallia itseni maistaa mitään, mikä muistuttaa minua siitä, kuinka "hyvää" sipsit tai suklaat ovat. Haluan unohtaa sen hetkellisen tyydytyksen, jonka koen ahmimisen ja oksentamisen seurauksena, koska jälkeenpäin se ahdistaa sekä mieltäni että kehoani.

Oksentaminen on suurin heikkouteni, mitä tulee laihduttamiseen. Kun ajatus juolahtaa mieleeni, ajattelen ettei sillä ole mitään merkitystä, jos sallin itselleni pienen "nautinnon". Tuskin se tosiaan laihtumisen kannalta onkaan niin merkittävä, mutta se vain ruokkii ajatusta kielletystä hedelmästä, enkä halua enää ajatella niin. Haluan vain unohtaa, kuinka hyvältä ruoka maistuu, jotta en ajattelisi jääväni jostakin paitsi.

Näen tälläkin hetkellä työpöydälläni avaamattoman sipsipussin, ja pystyn melkein maistamaan niiden maun suussani. Niin syvälle paholainen on päässyt, ettei se ahmimalla ja oksentamalla helpota. Oksentamisen rutiini vain pahentaa tilannetta, koska se luo illuusion haitattomasta syömisestä, vaikkei se sitä ole.

Motivaatio on vielä toistaiseksi ihan kohtuullisen hyvä näin pitkän tauon jälkeen. Vaaka näytti aamulla 67,0kg!!! Tiedän toki että toistaiseksi kehosta on poistunut vain nesteitä, mutta aleneva luku tuntuu silti vastustamattoman hyvältä. 

Tuntuu että olisin ehkä valmis raportoimaan syömisiäni tänne... Kaloreita en vielä halua laskea, sen aika tulee myöhemmin. 

Keskiviikkona söin aamupalaksi kaksi ohutta ruisleipää voilla ja kurkulla, sekä päivälliseksi lohta, perunan ja hieman joululta jäänyttä bataattilaatikkoa. Illalla join teetä.

Eilen torstaina söin aamulla noin puolisen lautasellista äidin tekemää riisipuuroa, sekä töistä tullessa lopun lohen lämmitettynä mikrossa kurkun kanssa. Illalla taas teetä.

vanhoja paheita.

Löysin pitkästä aikaa lemppari leffani, "Starving in Suburbia". Muistan kun en ollut vielä edes tietoinen proana ilmiöstä, ja tuo elokuva tuli silloin vastaan Netflixissä, se oli mun pelastus. Sittemmin olen vuosien varrella joutunut kaivelemaan sitä ympäriinsä, kun sen aika Netflixissä päättyi, ja YouTubessa videolla ladattu elokuva pysyi aina vain joitakin kuukausia, ennen kuin ylläpito sen sieltä poisti. Siitä on kauan kun olen kyseisen elokuvan viimeksi nähnyt, ja yhtä hyvä se vieläkin oli. Suurimman osan katseluajasta piti edelleen puristaa paidan hihaa nyrkin sisään ja puskea kyyneliä silmistä. Ei tokikaan siksi että elokuvan tarkoitusperä toteutuisi, vaan lähinnä onnesta sekä kateudesta.

Tiedän että elokuva on kai tehty "valistamaan" sekä pelottelemaan syömishäiriön vaaroista, mutta siinä tapauksessa elokuva on kontekstissaan huonosti tehty. Ainakin omalla kohdallani tuo on yksi proana-vaikute, eikä mikään varoitus. Missään kohtaa ei ällötä tai kauhistuta. Ainoastaan yksi kohtaus on vastemielinen, tai oma reaktioni ei tosin liity itse kohtaukseen millään tavalla, vaan jälleen siihen miten elokuva on päätetty toteuttaa... Kohtaus jossa Butterfly Ana usuttaa Hannahin ottamaan omasta kehostaan kuvia, jotta tälle tulisi niin vastemielinen olo itsestään. Kuvien ototn ajaksi nimittäin vaihtuu näyttelijä, joka on hieman kookkaampi kuin Hannahin näyttelijä Laura Slade Wiggins. Tiedän toki että siinä on kai tarkoitus symbolisoida oman kehonkuvan vääristymää, mutta silloin se olisi mielestäni pitänyt vetää yhtä överiksi kuin Hannahin katsoessa itseään tanssilattian peilistä. Itselläni meni ainakin muutama kerta että edes huomasin että näyttelijä vaihtui kesken kohtauksen, koska siinä ei siis kasvoja näytetä.

alku vailla loppua.

Niin hyvä olo, eli ihan hiton nälkä. Tätä tunnetta on ollut niin ikävä. Herkkulakon ensimmäinen päivä, tipattoman ensimmäinen päivä, toivottavasti ei viimeinen. Luottamus itsehillintään on olematon, mutta silti toiveikas. On ollut ihana selata proanaa pitkästä aikaa pitkin päivää hyvillä mielin, vaikka oma keho näyttääkin vielä kuin katsoisi kuperaa peiliä metrin säteeltä.

En olisi voinut kuvitella katsovani vielä joskus kolmen vuoden takaisia kuvia kropastani itkien ikävää, silloin näin kuvissa pelkkää ihraa. Nyt näen niissä kuvissa unelmieni kehon. Tuntuu hyvältä katsella omia kuviaan unelmana ja tavoitteena. Harmi ettei siltä ajalta ole kovin paljon materiaalia, suurimman osan poistin ahdistuspäissäni silloin, kun kehoni alkoi palata pohjalukemiin, tai no siis taivaslukemiin, eli korkealle.

Tällä kertaa en halua suunnitella heti liian tarkkaan syömisiä ja kälorimääriä, koska suurin haaste omalla kohdallani on usein ollut liiallinen suunnittelu. Syöksyin heti orjalliseen kalorien laskemiseen, ja on kyllä myönnettävä että se on ollut suuri virhe. Nyt haluan ryhtyä tähän pikkuhiljaa, suunnittelen tulevaa pienin askelin, enkä vielä ainakaan vähään aikaan pysty urheilemaan juurikaan, pitäisi hoitaa nilkka ensin kuntoon. En ole pystynyt juoksemaan miltei kahteen vuoteen, sillä heti kun otan ensimmäisen askeleen oikealla jalalla, nilkka muljahtaa jotenkin oudosti ja on tuskallisen kipeät seuraavat pari tuntia. Käyn kuitenkin viisi kertaa viikossa siivoustöissä, joten se saa olla riittävä treeni siihen asti, että totun vähempään ruokamäärään kunnolla.

Tipaton tulee luultavasti olemaan suurempi haaste kuin herkkulakko... Järkytyin, kun huomasin pisimmän taukoni olevan puolitoista viikkoa viimeisen neljän vuoden ajalta. En halua rajata tätä miksikään tietyksi ajaksi, varsinkaan "tipattomaksi tammikuuksi", kuitenkin tavoite on jatkaa tipatonta ainakin kevään kirjoituksiin saakka.

VIDDU!!!!

Nyt en helvetti soikoon aio jaaritella tuntia epäaktiivisuudesta, enkä liioin muustakaan mikä ei ole mennyt putkeen. Joo, ei ole ollut helppoja kuukausia aikoihin, mutta vitunko väliä sillä.

On uuden vuoden yö, enkä saa unta, sillä kävin vaa'alla pitkästä aikaa, ja luku oli järisyttävä. En edes pysty sitä kertomaan, ja vaikka kuinka olenkin anonyymi, tuntuu niin pahalta tuottaa kaikille pettymys... suorastaan järkytys kaikkien näiden vuosien jälkeen.

En käsitä, kuinka tämänkin blogin sivuilla vierailee vieläkin näin paljon väkeä, vaikka edellisestä postauksesta on jälleen puolisen vuotta!!! Ymmärrän, että tämä aihe kiinnostaa monia, siitä vain on tullut kova kynnys kirjoittaa tänne enää mitään. Aktiivisten vuosieni jälkeen noin kymmenen (en tarkista, mutta heitän arvauksen) viimeisintä postaustani on noloja takaisintuloja lihomisen vaiheissa, joissa nyt toivoisin palanneeni jäädäkseni, ettei minun tarvitsisi katsoa peiliin juuri nyt.

Tulos on kuitenkin nyt se, että mun on pakko tehdä tälle tilanteelle jotain, ja koska en edes harkitse enää kuukausien yrittämisen jälkeen "terveitä elämäntapoja", on taas aika sukeltaa jo tuttuun syvään päähän. Totesin muutama yö sitten itselleni, etten koskaan ollut tarpeeksi sairas ymmärtääkseni todella tilanteen vakavuutta. Se on siis tavoitteeni tällä kertaa.

Tavoitteeni on postata joka päivä edes jotain, vaikka se olisikin vain vittuuntunutta mutinaa ahminnasta... Kunhan tästä tulee rutiini. Jätän tämän nyt lyhyeksi, että heti huomenna on asioita joihin paneutua.