Kuten tavalista, tämäkin postaus ilmestyy myöhässä. Joka tapauksessa nyt otetaan aikahyppy taaksepäin joulukuun puoliväliin, edeten tähän päivään. Varoitan jo nyt että tämä tulee olemaan piiitkä postaus, mutta yritän tiivistää turhia pois.
Joulukuu oli minulle ehkä vaikeinta aikaa koko liian kauan kestäneen elämäni aikana. Olin masentuneempi kuin koskaan, ruoka ei mennyt alas. Olin niin yksin, en nähnyt kavereitani miltei koko kuussa. Minua ei kiinnostanut mikään, makasin vain päivät pitkät sängyssä seuranani vain netflix ja kissa, joka kylläkin luultavasti vihaa minua yhtä paljon kun kaikki muutkin. Jouluruoat ahdisti, jouluna tavattavat ihmiset ahdisti, joudun taas esittämään olevani sama normaali iloinen tyttö kuin joskus kauan sitten.
Kävin terapiassa, S oli minusta niin huolissaan että lähetti minut osaston lääkärille, äidin kera, kuinkas muutenkaan... Jopa lääkäri oli sitä mieltä ettei ollut nähnyt minua ikinä niin maassa, ja soitti toisen kaupungin kolleegalleen -asun niin peräkylillä ettei täällä ole edes vittu H&M:ää- hoitaakseen minut nuorten osastolle kriisijaksolle. Kolleega oli kiinnostunut tapaamaan minut jo saman päivän aikana, en ollut osaston kannalla mutta lääkäri vakuutti ettei minua pakotettaisi sinne jos en halua, ja mainitsi siinä sivussa ettei kyseiselle kolleegalle ollut helppoa saada niin pikaisesti aikaa kuin mitä minä sain. Paikanpäällä oli kuitenkin semmoinen käsitys, että haluaisin osastolle ja minut melkein pakotettiin. Lopulta Kolleega (kutsun häntä nyt niin, ettei häntä sekoitettaisi paikalliseen lääkäriin) Luopui ajatuksesta, ja sain lähteä kotiin. Edelleenkin joka kerta käydessäni terapiassa S kysyy, olenko muuttanut mieltäni osastolle menemisestä... SE EI VAAN OLE SITÄ MITÄ MÄ TARVIIN!!
Joulu tuli koko ajan lähemmäksi ja lähemmäksi, ja masennuin entistä enemmän, jos se on ylipäätään mahdollista. Ainoastaan syömisen kohdalla oli tapahtunut suuri muutos, minun kannaltani huonoin mahdollinen, muut olivat helpottuneita. Minä vain söin ja söin, söin söin söin. "Mitä väliä sillä edes on, voin minä tappaa itseni liikalihavuuteenkin, en enää välitä". Herkkuja upposi sisälleni kuin kaatopaikalle, lisäämään turhaa massaa, mikä ei kenellekään kelpaa. Usein ruoka päätyi kuitenkin oksennuksena ulos hyvinkin pian, ja kierre jäi päälle. Se jatkui monta viikkoa, yli joulun, yli uuden vuoden. Vasta muutama viikko sitten sain itsekurini edes jossain määrin takaisin. En onneksi lihonut niin paljon, että se näkyisi mitenkään sen erityisemmin ja olen saanut ne melkein jo pois pilaamasta elämääni yhä enemmän.
Takaisin jouluun. Jouluaatto oli jotenkin mitäänsanomaton. En ollut niinkään onnellinen, muttei se ollut pahimpiakaan päiviä. Rauhallinen, vähärutiininen päivä, se riitti minulle. Aamulla riisipuuroa, sitten lumiukko, kaikkea ihan normaalia ja harmaata, mitä tehdään joka joulu. Illalla jaettiin lahjat ja siinä se oli, päivä jota odotetaan ja suunnitellaan koko vuosi, mutta lopulta se on vain päivä muiden joukossa. Tapaninpäivänä matkustettiin sitten mummolaan, jonne tuli serkut, tädit, enot ja muut. Käytiin katsomassa myös isän vanhempia, mutta se sai minut tuntemaan itseni merkityksettömäksi jälleen, Alzheimenin tauti vei minulta yhden isovanhemman, olen hänelle täysin vieras kerta toisensa jälkeen. Takaisin mummolaan, tunsin välillä iloa, mutta tiesin sen olevan esitystä, melkein huijasin itseänikin.
Uuden vuoden vietin samojen ihanien serkkujeni kanssa. Voi kuinka paljon haluaisin heidän tietävän kaiken, masennuksesta, syömisen ahdistuksesta, yksinäisyydestä, siitä että olen täysin hukassa. Mutta ei, he eivät tiedä mitään, heillä ei ole aavistustakaan, ei tietenkään koska en puhu totta, esitän kaiken olevan hyvin.
Uuden vuoden jälkeen siirryin odottamaan seuraavaa merkkipäivää joka oli lähellä, nimittäin syntymäpäivääni. Se oli tuuli meni. Ei missään sen jännittävimmissä merkeissä, pyysin lähimmän ystäväni yökylään, katsoimme vain netflixiä ja nauroimme, söimme ja nauroimme lisää. Yöllä kaverin nukkuessa vessaan, sormet kurkkuun ja se oli taas menoa. Patonki, sipsit ja limsa saivat odottamattoman loppunsa. Loppujen lopuksi päivä oli ihan mukava, lukuunottamatta että söin taas kuin lehmä, minä vain sylkäisin märehdintäni ulos enkä nielaissut uudelleen.
Koulun piti alkaa, en pystynyt menemään. Ei vain kiinnosta, en ole valmis. Jäin kotiin, olen kotona edelleen. Helmikuun 8. päivä on tarkoitus palata kouluun, ainakin osaksi, silloin alkaa uusi jakso ja olen suunnitellut suorittavani pitkän matikan kolmosen, ja kemian ykkösen kotoa käsin.
Tässäpä oli nyt ne tärkeimmät. Enempää en saa itsestäni irti, muisti ei ole enää entisensä, kuten ei mikään muukaan. Toivottavasti joku jaksaa lukea koko postauksen, se on ehdottomasti pisin koskaan tähän blogiin julkaisemani postaus. Pitäkää itsestänne huolta älkääkä lakatko olemasta omia itsejänne ♥
