Tämä tulee luultavasti olemaan hyvin pitkä postaus, johtuen pitkästä poissaolostani. Haluan kuitenkin kertoa hieman, mitä kaikkea on tapahtunut, sanotaanko noin viimeiseen vuoteen. En aio kirjoittaa tätä yhdeltä istumalta, koska se olisi kerta kaikkiaan liikaa. Tuntemuksia on suurimmasta osasta tilanteita vaikea muistaa, joten keskityn pääasiassa tapahtumiin itsessään.
Viime kevät oli minulle todella rankka kausi, luin ja tsemppasin itseäni kirjoituksiin toisinaan jopa vuorokauden ympäri. Kirjoitusten jälkeen, kun hengähdin muutamaksi päiväksi, huomasin olevani todella huonossa kunnossa. Olin melkein koko loppu lukuvuoden sairaslomalla, enkä tehnyt juuri mitään. Itseasiassa olin melkein koko tuon ajan kotona porukoiden luona, sillä koko koulupaikkakunta ahdisti niin paljon, etten saanut nukuttua ollenkaan. Muutaman kerran kävin ryyppäämässä, mutta siitä seurasi aina hirveä ahdistus, joten senkin lopetin aika nopeasti. Toki alkoholin käyttö kotona oli jatkuvaa, mutta yksin ollessa ahdistusta ei voi purkaa lähellä oleviin ihmisiin, joten sen kestin. Ahdistus kasvoi niin pahaksi, että oli päätettävä penkkareiden ja abiristeilyn välillä, molempiin en olisi millään jaksanut mennä. Päätin lähteä abiristeilylle, sillä siitä olin maksanut pidemmän korren kuin penkkariasustani.
Alkukesä oli melko tyhjä, mielessä pyöri kouluun paluu ilman omaa tärkeäksi tullutta vuosikurssia. Muutin jälleen kesäksi kotiin, muutto oli erittäin rankka ja nopea, sillä isälläni oli aikaa auttaa ainoastaan yhtenä päivänä. Onneksi sain koulun karistettua mielestä hetkeksi aikaa juhannuksen tienoilla, kun tapasin nykyisen kumppanini. Tapasimme kotibileissä toisella paikkakunnalla, ja molemmilla oli siinä vaiheessa mielessä vain yhden illan juttu. Juttu luisti kuitenkin niin hyvin, että kun lähdin kotiin muutaman päivän päästä, en ehtinyt kotiin asti, ennenkuin hön oli jo laittanut minulle viestiä. Kesällä olimme yhdessä noin joka toisen viikon, tietenkin tiesimme, ettei se tulisi jatkumaan yhtä tiiviinä syksyllä. Teimme kaikkea ihanan spontaania ja hieman ehkä hulluakin, muun muassa lähdimme kännissä keskellä yötä liftaamaan monen tunnin päähän, ja se oli ihanaa ja jännittävää.
Onneksi tapasin (keksin nyt jonkun nimen hänelle, koska tulen varmaan viittaamaan häneen tulevissa postauskissa) Hellän, sillä en olisi selvinnyt loppuksesästä ilman hänen tukeaan. Päädyin monen mutkan kautta tutustumaan veljeni kaveriin, ja hän kertoi minulle veljestäni jotain sellaista, mistä en ollut osannut pahimmissa painajaisissanikaan kuvitella mahdolliseksi. En aio kertoa mitä, sillä olen kertonut sen Hellän lisäksi vain terapeutilleni, edes vanhempammekaan eivät saa tietää tästä, niin paha juttu on kyseessä. Kerrankin kyseessä ei ole mikään veljeni itsensä tekemä paha asia, vaan taisin saada osasyyn siihen, miksi hän ei kykene ottamaan kunnollista kontaktia muihin kuin muutamaan kaveriinsa. Minulla on ristiriitainen olo siitä, että olisinko halunnut tietää kyseistä asiaa ollenkaan, sillä edes veljeni ei tiedä, että minä tiedän. Toisaalta tunnen että minun oli kuultava se, sillä nyt ymmärrän häntä paljon paremmin.
Silloin suunnitelmissa oli viimeiset kirjoituksen syksyllä, ja muutama matematiikan kurssi piti tehdä kesällä. Veljeni asioista kuulemisen jälkeen en kuitenkaan avannut kirjoja kertaakaan, siin sokeeraavaa ja lamauttavaa se oli. Syksyllä koulun alkaessa päätin lykätä kirjoituksia, sain siihen jopa sairastodistuksen lääkäriltäni. Kuitenkin kävi ilmi että en pystynyt lykkäämään matematiikan kirjoituksia, kun en ollut kahta vaivaista kurssia suorittanut. Se oli kolmas kirjoituskerta, joten kaikki piti aloittaa alusta, tai lopettaa. Päätin muutaman itkuisen ja turhautuneen viikon jälkeen aloittaa kirjoitukset kokonaan alusta, en saatana näin monen vuoden jälkeen suostu luovuttamaan! Edessä on siis ylioppilastutkinto kokonaisuudessaan. Kirjoitan tänä keväänä äidinkielen ja filosofian, englanti ja pitkä matematiikka jäävät ensi syksylle, sillä en uskalla uhmata uupumustaipuisuuttani yrittämällä kaikkia kerralla.
Muutin ensimmäistä kertaa yksin omaan asuntoon, ja se on ollut aika kaksiteräinen miekka... Rakastan olla yksin, mutta juuri kun kaikki parhaat ystäväni olivat valmistuneet ja lähteneet omille teilleen, melkein muumioiduin asuntooni muutamaksi ensimmäiseksi kuukaudeksi. Ryyppäsin paljon yksin asunnollani, joskus kävin bileissä. Sain myös ensimmäisen työni (jos yhtä kesätyötä ei lasketa), ja olen tehnyt siivoustyötä nyt neljä ja puoli kuukautta viisi päivää viikossa. Työ on ihan mukavaa, vaikkakin selkäni on edelleen niin kipeä, että vähintään kerran viikossa töistä lähtiessäni kiroan lopettavani työn siihen paikkaan. Yritän kuitenkin jaksaa tämän kevään, sillä en haluaisi enää pyytää äidiltäni rahaa ollenkaan, niinkuin en ole enää joutunutkaan pyytää.
Yksi haittapuoli työssäni kuitenkin on... Minulla ei ole kahta peräkkäistä vapaapäivää. Se on vaikuttanut minun ja Hellän näkemiseen aika rajusti. Onneksi jaksetaan soitella miltei päivittäin, mutta on aika rankkaa ajella lauantai-iltana monta tuntia, ja lähteä maanantaiaamuna takaisin. Pelkään, ettei näin aktiivinen yhteydenpito näkemättä toimi kovin kauaa. Kuitenkaan minulla ei ole ikinä ollut näin hyvä olo jonkun kanssa, voin puhua Hellälle mistä vain. Tässä on jotain erilaista, tiesin sen heti kun Hellä kertoi, että saan voida myös huonosti hänen seurassaan, eikä minun tarvitse ikinä esittää iloista, jos on huono olla. Ensimmäisenä iltanamme sain paniikkikohtauksen, eikä kukaan muu ole ikinä saanut minua rauhoittumaan, ainakaan niin nopeasti.
Kelan tukema terapia loppui myös kesän jälkeen, mutta en ollut valmis luopumaan ihanasta terapeutistani. Haimme maksusitoumusta omalta paikkakunnaltani, ja saimmekin kymmenen kertaa tälle syksylle. Harvemminhan siellä enää pääsee käymään, mutta tärkeintä että pääsee. Keväällä oloani pahensi myös ajatus siitä, että pitäisi parantua nopeasti, että pärjäisin ilman terapiaa, mutta sekin asia onneksi selvisi.
Viimeiseen vuoteen mahtuu siis paljon sekä ylä- että alamäkiä, mutta se oli silti käytännössä helpoin vuosi koko kuusivuotisen masennukseni aikana. Tästä tuli nyt todella pitkä ja varmaan aika sekava postaus, mutta niinhän mun elämäkin on, joten aika osuva kuvaus kuitenkin.