vaa'aton, vielä huomiseen.

Palasin tänään opiskelupaikkakunnalleni, omaan kämppään ja rauhaan. Täällä ei tarvitse pelätä kenenkään kyttäävän tai pakottavan syömään. Täällä voin jopa ehkä aloittaa liikkumisen, tosin tällä hetkellä vain kävelemisen, koska selkä on edelleen paskana. Kotipaikkakunnallani en uskalla enää lähteä edes kävelemään, koska lähiössä kaikki vähintään tietävät toistensa asuinpaikat, enkä pysty kävelemään kenenkään ohi ajattelematta, kuinka luuserina jä läskinä ne minua ajattelevat.

Matkalla muistin kuitenkin, että yksi erittäin tärkeä elementti minulta puuttuu, nimittäin vaaka... Tämä on niin pieni paikka, ettei mikään kauppa ole niin iso, että siellä olisi vaakoja. Onneksi huomenna on terapia, ja pääsen isompaan kaupunkiin, josta voin ostaa vaa'an. En silti voi punnita itseäni heti huomenna aamulla, niinkuin aina teen, ja se ahdistaa todella paljon. Tunne siitä, etten tiedä, paljonko painan. Aina aamulla punnitessani itseni, oli luku sitten hyvä tai huono, se antaa minulle motivaatiota.

Pitäisi lähteä kohta käymään kaupassa, ja hieman pelottaa. Mitä jos ostankin kaupan tyhjäksi, kun asunnossani ei ole ketään, jonka vuoksi rajoitan syömistäni. Ajattelen siis aina mielessäni, että en kehtaa toisten seurassa syödä kovin paljoa, ja siitä syystä itsessään kotona käydessä on helppoa olla syömättä. Olen syönyt viimeiset kuukaudet pakastepizzaa ja muita einespaskoja, joten minun on taas aika vaikea keksiä, mitä ostan. En muutenkaan ole koskaan ollut kovin hyvä suunnittelemaan syömisiäni. Olen niin nirso, että vaikka ruoka olisi kuinka hyvää, seuraavana päivänä ei teekkään mieli juuri sitä ruokaa. Jonkinlaista ostoslistaa olen kyhännyt, mutta pitää myöhemmin etsiä hyviä reseptejä, joita voisin kokeilla.