alku vailla loppua.

Niin hyvä olo, eli ihan hiton nälkä. Tätä tunnetta on ollut niin ikävä. Herkkulakon ensimmäinen päivä, tipattoman ensimmäinen päivä, toivottavasti ei viimeinen. Luottamus itsehillintään on olematon, mutta silti toiveikas. On ollut ihana selata proanaa pitkästä aikaa pitkin päivää hyvillä mielin, vaikka oma keho näyttääkin vielä kuin katsoisi kuperaa peiliä metrin säteeltä.

En olisi voinut kuvitella katsovani vielä joskus kolmen vuoden takaisia kuvia kropastani itkien ikävää, silloin näin kuvissa pelkkää ihraa. Nyt näen niissä kuvissa unelmieni kehon. Tuntuu hyvältä katsella omia kuviaan unelmana ja tavoitteena. Harmi ettei siltä ajalta ole kovin paljon materiaalia, suurimman osan poistin ahdistuspäissäni silloin, kun kehoni alkoi palata pohjalukemiin, tai no siis taivaslukemiin, eli korkealle.

Tällä kertaa en halua suunnitella heti liian tarkkaan syömisiä ja kälorimääriä, koska suurin haaste omalla kohdallani on usein ollut liiallinen suunnittelu. Syöksyin heti orjalliseen kalorien laskemiseen, ja on kyllä myönnettävä että se on ollut suuri virhe. Nyt haluan ryhtyä tähän pikkuhiljaa, suunnittelen tulevaa pienin askelin, enkä vielä ainakaan vähään aikaan pysty urheilemaan juurikaan, pitäisi hoitaa nilkka ensin kuntoon. En ole pystynyt juoksemaan miltei kahteen vuoteen, sillä heti kun otan ensimmäisen askeleen oikealla jalalla, nilkka muljahtaa jotenkin oudosti ja on tuskallisen kipeät seuraavat pari tuntia. Käyn kuitenkin viisi kertaa viikossa siivoustöissä, joten se saa olla riittävä treeni siihen asti, että totun vähempään ruokamäärään kunnolla.

Tipaton tulee luultavasti olemaan suurempi haaste kuin herkkulakko... Järkytyin, kun huomasin pisimmän taukoni olevan puolitoista viikkoa viimeisen neljän vuoden ajalta. En halua rajata tätä miksikään tietyksi ajaksi, varsinkaan "tipattomaksi tammikuuksi", kuitenkin tavoite on jatkaa tipatonta ainakin kevään kirjoituksiin saakka.