Taas kerran viimepostauksesta on kulunut jo miltei kuukausi. Koulu alkoi ja elämä kääntyi taas jyrkänteen reunalle. Ahdistaa joka päivä, enemmän tai vieläkin enemmän. Kolmannen terapia vuoden kelan tukien saaminen on vaakalaudalla, lääkkeiden syönti unohtuu.
Eristäytyminen omaan huoneeseen ja keittiöstä kantautuvien äänien loppumista odotellen en uskalla mennä syömään. En halua että ihmiset näkevät että syön. Se saa minut tuntemaan itseni heikoksi, vaikkei kukaan edes tiedä että minulla on vielä näitä mietteitä. Olen laihtunut pari kiloa, mutta se ei vielä näy. En vain yksinkertaisesti jaksa käyttää eforttia ruoanvalmistukseen. Syödessäni leukani väsyy jo muutaman palan jälkeen.
Koulun eteen pitäisi tehdä niin paljon. Minkäs minä sille voin että olen tyhmempi kuin muut. Muutaman tunnin koulupäivän jälkeen menen vain suoraan nukkumaan, hyvinä päivinä herään aamulla tekemään murto-osan läksyistä. Jätän kaiken viimetippaan.
Heippa! Löysin blogisi uudestaan ( olen muistaakseni tätä joskus lukenut :-D ), luin sen kokonaan ja todellakin jään seurailemaan sinun onnistumistasi! Oma olo on inspiroitunut blogistasi ja ehkäpä itsekkin saan laihdutettua vaikka itsekuria minulla ei ole ollenkaan ja vihaan liikuntaa :DD toivottavasti ahdistuksesi loppuu pian D: itseänikin ahdistaa hyvin usein mutta yritän löytää päivistä aina jotain positiivista ja jos sitä ei ole niin musiikki auttaa :) ja nyt tämä blogi :) innolla jään seurailemaan miten sinulla menee!:)
VastaaPoistaVoi ku osaisin jotenki lohduttaa ja viedä ton olon sult pois 😥 Halauksii! Mulle voi aina tulla puhuu jos silt tuntuu! 💜
VastaaPoista