Yhtä äkkiä kamala ahdistus.
Kone auki, hakemani koulun kotisivu auki. EIEIEIEI!!!
Enää kolme päivää että saan tietää pääsinkö kouluun.
Kaivan propralin esille, vaikkei se ehtisikään rauhoittaa minua paniikkikohtauksen aikana, olisi ainakin rentoutunut olo jälkeenpäin.
Mutta ei se nyt lohdutakaan.
Kädet tärisee, on kuuma ja sitten kylmä, kuin olisi antarktiksella lumipyryn keskellä alasti, silti koskettaessani käsivarttani se on tulikuuma.
Hengitys tihenee, happi loppuu.
Kaadun lattialle.
Silmissä kyynelten sekainen sumeus.
Hengitys pihisee.
Tuntuu kuin seinät kaatuisi päälle, tila loppuu, happi loppuu.
Kierähdän sängyn alle seiniä pakoon.
Siellä on pölyistä, alkaa aivastuttaa.
Kynnet kuorii kuivasta ihosta palasia.
Ajattele terää, älä viillä, ajattele vain.
Mieti ohuttakin ohuemman partaterän työntyvän kaulaan.
Veri roiskuu, terä kaivertaa kaulaan kuopan jota kautta happi pääsee ulos, sisään, ulos.
Se auttaa.
Ala laskea sadasta alaspäin, hengitä syvään jokaisen luvun jälkeen.
Menee noin kymmenen minuuttia.
Vaikka lasken ääneen, ajattelen silti vain ja ainoastaan terää.
Tiedän viiltelyn haaveilun tässä tilassa olevan riskialtista, mutta en yksinkertaisesti tyhmässä päässäni pysty enkä halua lopettaa sen ajattelemista.
Vaikka kroppa on ihan poikki, kädet ja jalat jatkaa tärisemistä.
En todellakaan väitä että kaikki paniikkikohtaukset menisivät näin. Enkä tiedä saako tästä minkäänlaista selkoa tai antaako se liian lievän käsityksen siitä, miltä se voisi oikeasti tuntua. Tämä oli kuitenkin täyttä totta, enkä edes osaa tämän paremmin kirjoittaa sen aikaisia tuntemuksia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti