Viimeiset pari päivää mennyt ahmiessa, oksentaessa ja hakatessa itseäni. En halua enää olla lihava, mutta olen. Miks mä petän itteni vaan uudelleen ja uudelleen, miksen mä opi kerrasta ettei ruoka kannata. Kyllä, ruoka on alkanut ällöttää siinä määrin etten enää kykene syömään itkemättä. Mutta se ei ole tarpeeksi. Tämän päivän olen paastolla, teetä saan juoda mutta kaikki sitä enempi on kielletty.
Kävelin polia kohti, oma aikani alkaisi kymmenen minuutin päästä. Ehtisin käydä vessassa hakkaamassa itseäni monta minuuttia, kuristamaan niin kauan että naama punottaa. Tämä on yksi viimeisistä kerroistani J;n kanssa, ennen kuin vaihdan elokuussa psykoterapiaan. Joudun olemaan yli kuukauden ilman viikottaisia puhesessioita haitajan kanssa. Kuukaudessa ei ehdi enää tutustua kehenkään uuteen hoitsuun, joten päätin itse etten aio käydä heinäkuussa polilla kuin hätätapauksessa.
Odotan jo psykoterapian alkua. Tiedän että siitä tulee rankkaa, ja joudun sukeltamaan syvemmälle itseeni kuin koskaan aikaisemmin, mutta haluan edes yrittää. Tähän asti on riittänyt että syö lääkkeensä ja käy sovittuina aikoina puhumassa mukavia jonkun hoitajan kanssa. Tästä tulee erilaista, ei riitä että jutellaan arkipäivän asioista, on mentävä syvemmälle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti