Oon pahoillani etten oo postannut kahteen viikkoon mitään. Se on syntisen pitkä aika. Olen kuin lapsi vuoristoradassa, matkan varrella on ylä- ja alamäkiä, ja niiden välissä vatsassa muljahtaa. Välillä naurattaa, välillä oksettaa, välillä tekisi mieli hypätä vaunusta ulos suoraan alla säteilevään asfalttiin ja kuolla. Okei, toivottavasti jokainen lapsi ei ajattele tuota viimeistä, tai yksikään. Minä kuitenkin ajattelin niin jo lapsena. Olen aina ajatellut kuoleman kiehtovuutta, kivun kera. Pienenä toivoin aina että kuoleman jälkeen voisin herätä henkiin. sitten olisin huoletta voinut kokeilla miltä se tuntuu.
Koeviikko on alkamassa, minun pitäisi lukea. Ensiviikolla on tulossa neljä vaikeaa koetta. Ruotsi, Matikka (pitkä), Englanti ja Äikkä. Kirjoitin jopa isot alkukirjaimet kärjistääkseni niiden tärkeyttä. Mutta minäpä se vaan makaan sängyssä ja dataan... Mikä tulevaisuus siinäkin piilee? Ei yhtään mikään.
Aamupaino tänään oli 49,2kg. Se on siis hurja parannus edellisestä informaatiostani joka oli iljettävät 51.3kg, hyi että iljettää... Matkalla olen mokannut ja onnistunut vuorotellen. Olen ahminut ja oksentanut, käynyt lenkillä ja hyppinyt hyppynarulla. Tämä kun tuli puheeksi niin en olisi voinut ajatella että hyppynarusta olisi minulle näin suuri hyöty. Sain tietää että 10min hyppiminen hyppynarulla vastaa 45min hölkkää, sillä siinä koko kroppa saa treenistä osansa. Vatsalihakset pitävät yllä tasapainoa, jalat hyppivät, kädet pyörittävät narua voimakkaasti. Se on täydellistä, ja tuntuu niin monessa kohtaa niin nopeasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti