Sorruin... taas

Yritin tänään paastota, no se ei onnistunut. Aamupäivä meni ihan hyvin, kun olin kokeessa ei ollut aikaa ajatella ruokaa. Kun sain englannin kokeen valmiiksi ja vein sen opettajan pöydälle, sain käteeni viikkoja sitten tehdyn sanakokeen. Tulin tuomituksi arvosanalla 6-. Miten joku voi mokata jonkin niin yksinkertaisen asian kun sanakokeen ihan totaalisesti? No, siitä masentuneena kiertelin kauppoja, jotten ajattelisi ruokaa. Päädyin karkkihyllylle... Pääsin onneksi pälkähästä kun huomasin että bussi lähtee viiden minuutin päästä. Mutta jo bussissa purskahdan hiljaiseen itkuun, arvosana painoi mielialaa alaspäin, mutta päätin yrittää vastustaa kiusausta syödä. Kotona viha iski suoraan päin näköä: eilen tekemäni muffinssit oli pöydällä kutsuvina ja muhkeina. Ajattelin vain että kuka näin paskasta ihmisestä välittäisi laihanakaan? Ei kukaan! Mitä väliä vaikka lihoisin satakiloiseksi löllyväksi meduusaksi.

Päädyin syömään:
3 muffinssia, muumimukillisen jogurttia, 2 kaurapuikulaa (yksi kokonainen leipä siis) jonka päällä oli voita, juustoa ja kurkkua, Mukillisen suklaamuroja, 3 tomaattia, noin 100g kurkkua ja juomaan mukillisen kaakaota. tyhmätyhmäläskiläskiläski... Oksettaa jo noiden kaloreiden kirjaaminen. En edes tiedä paljonko kaloreita niissä muffinsseissa oli!?!? Söin jokatapauksessa kerralla enemmän kuin olen syönyt moneen päivään.

Olin jo juoksemaisillani vessaan, mutta tulin järkiini. Lupasin itselleni etten enää oksenna, en vaikka henki menisi. Olen itse kalorini nauttinut, joten kärsiminen on siis ansaittua. Loppupäivän olen tuijottanut itku kurkussa netflixiä ja kuunnellut Haloo Helsingin "kevyempi kantaa" biisiä, jonka löysin muuten alun perin juurikin Keijukaisen siivin blogista, kiitos Sigrid ♥ taas kerran annoit päivälleni toivoa.

Äitini kysyi tänään mitä koulussa oli ruokana. Yleensä sanon vain mitä päähäni juolahtaa, mutta nyt en keksinyt mitään. Joten sanoin vaan "jotain". Äiti kysyi syönkö minä tosiaan koulussa uusien kavereitteni kanssa, vai olenko taas valehdellut. Sille ei varmaan ole edes tullut mieleen että olisin valehdellyút saaneeni kavereita koulusta, no en ole. Sanoin kuitenkin että syön eikä äidillä ole mitään syytä olla huolissaan. Keskustelu jäi siihen, siltäerää. Myöhemmin äiti kysyi saako hän tulla halaamaan, yrittääkö se jotenkin pehmittää mua? Ei se yleensä mua hali tai puhu pehmoisia, ihan sma juttu kun masennukseni ilmeni. Sain heti huomiota kun minulla oli joku hätänä, kun oloni parani, huomiokin kaikkoni, mistäköhän se mahtaisi johtua...?

Vaikka äiti onkin ylipainoinen, en voi olla ajattelematta tilannetta jossa olisin ketonut hänelle mitä mieltä olen ruoasta. Minusta tuntuu että hän väheksyisi ongelmiani (joita minulla ei siis oikeasti ole, nyt vaan kuvitellaan) ruoan suhteen, ja ajattelisi "miten tuollaisella läskillä voi muka olla ongelma ruoan kanssa? Pikemminkin siinä että se syö liikaa." Tiedän että läheisenikin ajattelevat minua läskinä, joka ei muuksi muutu.