Kun kaupan hyllyjen ympärillä pyörii edestakaisin, spottaan hyllyiltä kaikkea paskaa, mikä saa silmänräpäyksen ajaksi ajattelemaan "mitä se haittaisi jos kerran söisi tuota?". SE EI KUITENKAAN JÄISI YHTEEN KERTAAN! Joten jo muutaman sekunnin päästä olen saanut ajatukseni ruotuun ja jättänyt kaloripommit hyllyyn. Myöskin aina leipähyllyn ohittaessani sieraimiin kantautuu huumaava munkin tai donitsin tuoksu paistopiste-kaapista, ja joka kerta meinaa tulla itku. Se ei ole hyvä idea, älä tee sitä kehollesi ja tulevaisuudellesi!
Kerroin toissapäivänä äidille puhelimessa ensimmäistä kertaa urahaaveistani, en tiedä miksi se jännitti niin paljon. Tähän mennessä olen pitänyt nämä haaveet lähinnä itselläni, terapiassa olen tosin siitä puhunut jo jonkin aikaa. Kai siitä ajatuksesta tuli niin sanotusti realistinen ja todellinen, kun kerroin siitä jollekin niin tärkeälle ihmiselle kuin äidille. Jos siitä ei tulisikaan mitään, hävettäisi että olisin edes haaveillut sellaisesta. Kuitenkin äiti otti asian hyvin, ja kannusti yrittämään. Oli toisaalta todella vapauttavaa kertoa äidille haaveestani, mutta se myös pelottaa. Olen ollut niin pitkän aikaa ilman minkäänlaista ajatusta siitä, mitä haluaisin tehdä, etten ehkä ole vielä kunnolla sisäistänyt sellaisen olemassaoloa.
Huomenna pitäisi lähteä kotiin, ja syömiset pelottaa suunnattomasti. En voi kotona punnita kaikkea ruokaa samalla tapaa, kuin yksin asunnossani. Voisin tietenkin ottaa oman keittiövaa'an mukaan, ja punnita ruoka omassa huoneessani ennen syömistä. Tänään pitää suunnitella viikonlopun syömiset tarkkaan, ettei sitten tulisi syötyä ylimääräistä.
Päätin myös julkaista huomenna viimeisen viikon ruokapäiväkirjan, kun tämä on kuitenkin sujunut ihan kohtuullisesti. Siitä lisää huomenna.
Hienoa, että sait kerrottua äidillesi urahaaveistasi! Tiedän todellakin ton tunteen, mulla on just sama etten kehtaa kertoa kellekään jos en onnistukaan.
VastaaPoista