Tänään oli lähtö Helsinkiin. Nousin 4:11 eikä ollut nälkä, meikkasin ja tein kaiken tarvittavan ilman yhtäkään ruokaan liittyvää ajatusta, täynnä intoa että ylipäätään teen jotain. Juna lähti 7:32 kohti kehäkolmosta ja sukujuhlia. Tamoeteen pysäkin jälkeen isä otti eväänsä esille ja kysyi milloin minä söisin omani, sanoin että joo ihan kohta. Heti alkoi ahdistaa, koska en pääsisi oksentamaan tomaatti mozzarella-kolmioleipääni minnekään. Söin hitaasti, pureskelin huolella. Niin hyvää, mutta se tekee mulle pahaa. Tarttuu joka paikkaan kuin liima. Kuuntelen samalla Dear Ana <3 nimistä soittolistaani. Jossain toisen puoliskon puolessa välissä mieleen juolahtaa ettei minun ole välttämättä pakko syödä leipää loppuun, silti syön, en voi sille mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti