Paino ei vaan vieläkään tipu, aamupaino 50,4kg. Voi siinä näkyä eilinen sortuminenkin Mutten siltikään ymmärrä miksei se tipu. Kaikki tuntuu ihan turhalta, miks mä ramppaan päivät vaa'alla kun se näyttää täsmälleen sanaa numeroa. Ainoa asia minkä olen viikon mittaan huomannut on että kunto on noususuunnassa. Ekat treenit meni ihan puihin, kun kokoajan piti keskeyttää hengähtämään mutta nyt on jo parempi puhti :) Tänään tosin "sorruin" taas mielitekoon, ei tehnyt mieli puuroa joten otin viilin. Ei siinä mitään väärää ole ja siinä on enemmän kaloreita ja proteiinia. Mulla ei ole edes nälkä, mutta ahdistaa toi paino sen verran ja suututtaa niin ihan vaan vihasta haluaisin vetää jotain paskaa sisuksiini kun sen on ansainneetkin. Mutten aio, mä en vittu vie aio enää elää kun joku joulukinkku. Tänään menet ylimääräiselle juoksulenkille ja teet lihaskunnon niinkun on sovittu! Se on sulle oikein kun menit sortumaan pienellä suostuttelulla.
Sitä en hetkeen tule unohtamaan, kyljet paistattelee tälläkin hetkellä tuoreista mustelmista, vatsa pitkien kynsien raapimajäljistä, pää isosta kuhmusta peräisin talomme kovasta tiiliseinästä johon jäi punainen allekirjoitus. Mutta terää en vetänyt esiin. Halusin rangaista, ja terän aiheuttama tuska on päinvastaista, suunnaton pienen hetken nautinto joka loputtuaan vaatii jatkamaan, viiltämään syvemmälle ja syvemmälle. Kirjoittaessakin tulee ikävä, mutta en tule terään enää tarttumaan en ikinä ikinä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti